Hyvä esihenkilö sukupuoleen katsomatta

Naistenpäivänä puhutaan paljon naisten palkoista ja johtajuudesta sekä siitä, mikä naisille on ylipäätään mahdollista. Kun minä olin pieni, haaveilin muun muassa misseydestä, ajokortista, armeijan suorittamisesta, lentolupakirjasta ja johtotehtävistä. Oman karkkikaupan ohella.

Kasvoin kaksi lapsisen perheen vanhimpana lapsena ja ainoana tyttärenä. Isäni osallistui meidän lasten hoitamiseen säännöllisesti, jota ei vielä 1980-luvulla voinut pitää oletuksena. Leikin sekä prinsessaa, että merirosvoa, joka kiipeili puuhun ja ajoi pyörällä päin seinää. Isän kanssa rakentelimme legopalikoista mäkihyppytorneja autoille. Äidin kanssa innostuimme vaatteista, kampauksista ja Barbeista. Vanhempani ovat duunareita eikä kumpikaan heistä ole erityisen kouluttautunut. Korkeakoulututkintoni oli melko harvinainen myös laajassa suvussani. Silti minulle oli lapsesta asti selvää, että voisin tehdä aikuisena mitä vain.

Lapsena ajattelin, että haluan ajaa autoa, koska en tuntenut ketään naista, kuka olisi niin tehnyt. Halusin olla Suomen ensimmäinen naislentäjä, koska uskoin, ettei muita ennen minua olisi. Halusin mennä armeijaan, koska se oli meiltä tytöiltä kiellettyä. Halusin huipulle, koska naisjohtajat loistivat poissaolollaan. Halusin olla ensimmäinen, esitaistelija, lajilla ei niin väliä. Työelämä ei tietenkään tänäkään päivänä ole valmis tai täydellinen, mutta oma taisteluhuutoni on vaiennut. En halua taistella vain itse taistelun takia. Ja olen tainnut nähdä myös muutamia autoa ajavia naisia.

Nyt aikuisena, minulla ei ole lupakirjaa autoon eikä lentokoneeseen, eivätkä hulppeilta kalskahtavat englanninkieliset tittelit tai bonusoptiot ole minua varten. Kelpaan ihan hyvin tällaisena tavallisenakin. Myös se on tasa-arvoa, että nainen saa halutessaan jäädä hoitamaan jälkikasvuaan kotiin vuosiksi tai valita sairaanhoitajan uran. Niin kun saa mieskin. Maailma ei muutu paremmaksi kiintiö-nais-hallitusammattilaisista tai kiintiö-mies-lastenhoitajista, jos heillä itsellään ei ole alalle paloa. Tärkeintä on kuitenkin ajatus, että kaikki on mahdollista, tie avoinna kulkea, jos vain itse haluaa ja on valmis.

Mielestäni hyvän pomon tunnistaa kahdesta piirteestä: hänellä on aikaa ja uskoa alaisiinsa. Työelämässä, työyhteisössä että johtajuudessa tarvitaan taitoja, sekä feminiiniseksi että maskuliiniseksi määriteltyjä. Tarvitaan jämäkkyyttä, kykyä tehdä vaikeitakin päätöksiä, sanottava suoraan ja seistävän sanojensa takana. Mutta on myös kuunneltava, ymmärrettävä ja oltava kannustava. Työyhteisö tai johtaja, jolla maskuliinisuus tai feminiinisyys alkaa dominoida, oli hän sitten itse kumpaa sukupuolta tahansa, johtaa yleensä epätasapainoon.

Jos laskin oikein, minulla on tähänastisen elämäni aikana ollut 10 mies- ja 15 nais- lähi-tai hallinnollista esihenkilöä. Heidän joukkoonsa on mahtunut sekä hyviä että huonoja, sekä miehiä että naisia, mutta heidän laadullaan ja sukupuolellaan ei ole ollut mitään tekemistä toistensa kanssa.

Tilanteita, joissa olen erityisen voimakkaasti kokenut olevani nainen työelämässä, on kaksi. Ensimmäisen ajoittuu nuoruusvuosiini, kun työskentelin kaupanalalla yrityksessä, jossa työntekijöinä oli ainoastaan nuoria naisia ja yritystä johti kaksi miestä. Tytöttelyä, ulkonäköön puuttumista ja sen arvostelua työajan ulkopuolellakin, tuntien vähentämistä ilman näkyvää syytä, tiettyjen työntekijöiden suosimista.

Toinen kokemukseni taas sijoittuu tiimiin, jossa työskenteli miespuolisen pomon alaisuudessa viisi alle 3-kymppistä naista. Heistä kaksi oli äitiyslomalla ja yksi tukevasti raskaana. En ollut vielä kertonut esimiehelleni omasta raskaudestani ennen kun jäin keskenmenon jälkeen sairaslomalle. Ei kestänyt kauaakaan, kun yritys myönsi minulle päättymättömän loman. Työntekijöissä oli molemmassa tapauksessa ehkä liikaa naisenergiaa ja johtoportaassa liikaa testosteronia.

Esihenkilöihini, tai suomeksi sanottuna pomoihini mahtuu paljon mahtavia tyyppejä. Kiitos teille aina tasapuolinen Jaana, herttainen yhteishenkeen uskova Marja, innostava Krista, tarkka ja tunnollinen Suvi, leijonaemon lailla omiaan puolustava Mindy, jämäkkä Jonna ja joustava ja ymmärtäväinen Satu. Mutta kiitos myös peruskalliomaisen rauhallinen Kari, kannustava Kauko, kuunteleva Juhana ja kaikesta uudesta innostuva ja suoriin sanoihin uskova Mikko. Kiitos että uskoitte minuun ja kykyihini. Vaikka olen nainen. Koska olen nainen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

8 + 1 =