0

Hyvä esihenkilö sukupuoleen katsomatta

Naistenpäivänä puhutaan paljon naisten palkoista ja johtajuudesta sekä siitä, mikä naisille on ylipäätään mahdollista. Kun minä olin pieni, haaveilin muun muassa misseydestä, ajokortista, armeijan suorittamisesta, lentolupakirjasta ja johtotehtävistä. Oman karkkikaupan ohella.

Kasvoin kaksi lapsisen perheen vanhimpana lapsena ja ainoana tyttärenä. Isäni osallistui meidän lasten hoitamiseen säännöllisesti, jota ei vielä 1980-luvulla voinut pitää oletuksena. Leikin sekä prinsessaa, että merirosvoa, joka kiipeili puuhun ja ajoi pyörällä päin seinää. Isän kanssa rakentelimme legopalikoista mäkihyppytorneja autoille. Äidin kanssa innostuimme vaatteista, kampauksista ja Barbeista. Vanhempani ovat duunareita eikä kumpikaan heistä ole erityisen kouluttautunut. Korkeakoulututkintoni oli melko harvinainen myös laajassa suvussani. Silti minulle oli lapsesta asti selvää, että voisin tehdä aikuisena mitä vain.

Lapsena ajattelin, että haluan ajaa autoa, koska en tuntenut ketään naista, kuka olisi niin tehnyt. Halusin olla Suomen ensimmäinen naislentäjä, koska uskoin, ettei muita ennen minua olisi. Halusin mennä armeijaan, koska se oli meiltä tytöiltä kiellettyä. Halusin huipulle, koska naisjohtajat loistivat poissaolollaan. Halusin olla ensimmäinen, esitaistelija, lajilla ei niin väliä. Työelämä ei tietenkään tänäkään päivänä ole valmis tai täydellinen, mutta oma taisteluhuutoni on vaiennut. En halua taistella vain itse taistelun takia. Ja olen tainnut nähdä myös muutamia autoa ajavia naisia.

Nyt aikuisena, minulla ei ole lupakirjaa autoon eikä lentokoneeseen, eivätkä hulppeilta kalskahtavat englanninkieliset tittelit tai bonusoptiot ole minua varten. Kelpaan ihan hyvin tällaisena tavallisenakin. Myös se on tasa-arvoa, että nainen saa halutessaan jäädä hoitamaan jälkikasvuaan kotiin vuosiksi tai valita sairaanhoitajan uran. Niin kun saa mieskin. Maailma ei muutu paremmaksi kiintiö-nais-hallitusammattilaisista tai kiintiö-mies-lastenhoitajista, jos heillä itsellään ei ole alalle paloa. Tärkeintä on kuitenkin ajatus, että kaikki on mahdollista, tie avoinna kulkea, jos vain itse haluaa ja on valmis.

Mielestäni hyvän pomon tunnistaa kahdesta piirteestä: hänellä on aikaa ja uskoa alaisiinsa. Työelämässä, työyhteisössä että johtajuudessa tarvitaan taitoja, sekä feminiiniseksi että maskuliiniseksi määriteltyjä. Tarvitaan jämäkkyyttä, kykyä tehdä vaikeitakin päätöksiä, sanottava suoraan ja seistävän sanojensa takana. Mutta on myös kuunneltava, ymmärrettävä ja oltava kannustava. Työyhteisö tai johtaja, jolla maskuliinisuus tai feminiinisyys alkaa dominoida, oli hän sitten itse kumpaa sukupuolta tahansa, johtaa yleensä epätasapainoon.

Jos laskin oikein, minulla on tähänastisen elämäni aikana ollut 10 mies- ja 15 nais- lähi-tai hallinnollista esihenkilöä. Heidän joukkoonsa on mahtunut sekä hyviä että huonoja, sekä miehiä että naisia, mutta heidän laadullaan ja sukupuolellaan ei ole ollut mitään tekemistä toistensa kanssa.

Tilanteita, joissa olen erityisen voimakkaasti kokenut olevani nainen työelämässä, on kaksi. Ensimmäisen ajoittuu nuoruusvuosiini, kun työskentelin kaupanalalla yrityksessä, jossa työntekijöinä oli ainoastaan nuoria naisia ja yritystä johti kaksi miestä. Tytöttelyä, ulkonäköön puuttumista ja sen arvostelua työajan ulkopuolellakin, tuntien vähentämistä ilman näkyvää syytä, tiettyjen työntekijöiden suosimista.

Toinen kokemukseni taas sijoittuu tiimiin, jossa työskenteli miespuolisen pomon alaisuudessa viisi alle 3-kymppistä naista. Heistä kaksi oli äitiyslomalla ja yksi tukevasti raskaana. En ollut vielä kertonut esimiehelleni omasta raskaudestani ennen kun jäin keskenmenon jälkeen sairaslomalle. Ei kestänyt kauaakaan, kun yritys myönsi minulle päättymättömän loman. Työntekijöissä oli molemmassa tapauksessa ehkä liikaa naisenergiaa ja johtoportaassa liikaa testosteronia.

Esihenkilöihini, tai suomeksi sanottuna pomoihini mahtuu paljon mahtavia tyyppejä. Kiitos teille aina tasapuolinen Jaana, herttainen yhteishenkeen uskova Marja, innostava Krista, tarkka ja tunnollinen Suvi, leijonaemon lailla omiaan puolustava Mindy, jämäkkä Jonna ja joustava ja ymmärtäväinen Satu. Mutta kiitos myös peruskalliomaisen rauhallinen Kari, kannustava Kauko, kuunteleva Juhana ja kaikesta uudesta innostuva ja suoriin sanoihin uskova Mikko. Kiitos että uskoitte minuun ja kykyihini. Vaikka olen nainen. Koska olen nainen.

0

Myynnissä vähän käytettyjä muistoja alehinnoin

Edessäni on lattialla kasa pieniä kenkiä, enkä tiedä mitä niille tehdä. Osa niistä on melko kuluneita ja rantasannan likaamia. En osaa päättää, ovatko ne matkalla myyntiin, kierrätykseen vai aarrelaatikkoon. Kuinka tuotteelle voi kirjoittaa hintalapun, silloin kun se ei ole vain kesäpaita tai muovisandaalit, vaan muisto rakkaasta hetkestä?

Käyn läpi lasten vaatteita kirpputorille. Osa vaatteista on jo toisella kierroksella, eivät ole menneet kaupaksi, mutta jotenkin en osaa niitä kierrätykseenkään vielä laittaa. Jos jostakin vielä ilmaantuisi joku, joka arvostaisi ja innostuisi niin kuin minä.

Olen ostanut ja myynyt paljon lasten vaatteita ja tarvikkeita kirpputorilla. Osa on tullut hankittua siksi, että yöpukuja vaan sattuu sillä hetkellä olemaan liian vähän ja äkkiä on ollut saatava vain joku tyhjää kohtaa vaatekaapissa paikkaamaan. Niistä luovun mielihyvin. Mutta sitten ne, joita ostaessani olen seissyt minuutti kaupalla kaupan myyntitiskillä, huokaillut ja hypistellyt. Tuntenut onnea siitä, että tuo vaate päälläni lapseni näyttää aivan ihanalta. Ollut onnellinen, että minulla on mahdollisuus pukea heidät niin kauniisti. Toki he näyttävät ihanilta ihan itsenäänkin, mutta täydellisesti valittu vaate kruunaa kokonaisuuden. Tällaisesta vaatteesta luopuminen on vaikeaa. Vielä murskaavampaa on, kun itse aivan uskomattoman ihanana pitämäni vaate ei kelpaakaan kenellekään. Jos collagetakki maksaa kolme euroa tai nahkaiset rusettisandaalit kaksi euroa, hinnasta se tuskin on kiinni.

Ymmärrän kyllä, että makuja on monia, mutta silti. Olen tarjonnut pieneksi käyneitä myös ystävilleni, mutta kerta toisensa jälkeen he käyvät kasan läpi todeten, että kiitos, mutta ei.

Olen aina säilönyt muistojani tavaroihin. Kun katson niitä, muistan ja tulen onnelliseksi. Siksi kyse ei ole vain siitä, että mieleni tekisi mieli huutaa, että MINULLA ON HYVÄ MAKU, OSTAKAA MINUN LAPSENI VANHOJA VAATTEITA, vaan myös siitä, että en halua, ettei rakkaita muistojani sivuutetaan olan kohautuksella.

Olen toki saanut lastenvaatteita käytettynä myös omilta ystäviltäni. Varmasti syyllistyn ihan samaan tietämättäni, kun olen joskus katsonut heidän rakkaitaan lähinnä käyttöesineinä.

Tiedän jo tässä vaiheessa, että saan 300 kappaleen tuote-eräästäni kaupaksi ehkä viidenneksen ja palkaksi usean illan pesu-lajittelu-hinnoittelu-ja tarroitustyöstä korkeintaan sata euroa, sillä valikoimani ei kata juurikaan merkkivaatteita. En silti siedä ajatusta, että rakkaudella valitsemani vaatteet valuisivat hukkaan.

Tein joskus päätökset, että kahden tyttäreni muistot pitää saada mahtumaan kahteen pieneen pahvisalkkuun. Sinne saisi arkistoida vain ne kaikkein rakkaimmat vauva-ajan asut. Kaikkea ei voi eikä tarvitsekaan taltioida. Mutta silti. Mitä minä tee noille kesäsandaaleille, joita ihastelin kaupassa jo talvella ja joita hehkutin puhelimessa äidilleni sopivaa kokoa pohtien? Ja entä nuo, joihin rakastuin saman tien, ja joita kävin ihastelemassa myymälässä moneen otteeseen, ennen kuin sain mielessäni synninpäästön niiden hankinnasta? Ne olivat sinä kesänä kai aika monennet kengät kyseiselle tytölle. Tai nuo, joiden kanssa isä yllätti ostamalla ne juuri kävelemään opettelevalle tyttärelleen Thaimaasta? Tai nuo, jotka löysin talonyhtiömme kierrätyshuoneesta, ennen kun olin edes raskaana ajatellen, että ehkä joskus tulisi vielä toinen tyttö?

Mikä on sinun tai lapsesi pahiten väärinymmärretty aarteesi, josta sinun on ollut hankala luopua?

0

Minä ja marjat

Joskus terapiassa saa kuulla kantavansa ehkä tietämättäänkin suvun sotaperintöä mukana. Vuosikymmeniä vaietut kipeät muistot jättävät jälkensä myös seuraavan sukupolveen, joka taistelukenttiä ei ole nähnytkään. Itse koen kantavani verenperintönä marjojen taakkaa.

Pienenä tyttönä rukoilin äidiltäni, ostaisimmeko edes joskus kaupan mehua. Meillä oli tarjolla lähes aina omaa, niin terveellistä omista marjoista keitettyä herukkamehua. Marjat olivat kasvaneet sukumökillämme Keski-Suomessa ja arjen lisäksi niitä tarjottiin aina flunssan iskiessä. Marjoja keittivät äitini ja isoäitini. Ja tätini ja kaikki muutkin sukulaiset. Nyt aikuisena vieraillessani mökkimaisemissa, voi joskus jutun juuren keksiminen 7-kymppisten sukulaismiesten kanssa olla vaikeaa. Onneksi aina voi kuitenkin kysyä, kuinka paljon marjoja kenelläkin on jo pakkasessa. Yleensä vastaus pyörii siinä kahden ja kolmensadan litran välillä.

Kun vanhempani ajavat mökiltä Etelä-Suomeen, äitini soittaa, että nyt tyhjentäkää pakkanen. He ovat tulossa marjalastin kanssa. Melkein aina olen huomaavinani äidissäni pienoista pettymystä siitä, että taaskaan kaikki hänen tarjoamansa marjat eivät mahtuneet pakkaseemme. Viime vuonna he tarjoutuivat antamaan meille kakkospakastimeksi oman vanhansa, olivat ostaneet uuden isomman.

Muistan ala-asteen biologian tunnilta erään kappaleen erityisen tarkasti. Siinä kerrottiin, että miljoonia kiloja marjoa mätänee metsään, kun marjastusinto on vuosi vuodelta ollut laskemaan päin. Tunsin jo tuolloin olevani henkilökohtaisesti vastuussa suuresta osasta tuosta määrästä.

Tänään poimin punaviinimarjoja vesisateessa lasten mentyä nukkumaan. En juurikaan pidä niistä, mutta niitä kasvaa palstallamme edellisen tarhurin istuttamana. Olisihan se sääli, jos ne ihan hukkaan menisivät. Minun on vaikeaa kulkea tienviertä, jos huomaan vilkkaankin tien varressa kasvavan kitukasvuisenkin marjan. Eikö kukaan aio poimia sitä, jääkö se aivan hukkaan? Pienellä ahdistuksella ajattelen Vuosaaren huipulle johtavaa ulkoilureittiä. Siellä kasvaa paljon villivattuja. Entä jos kukaan ei poimikaan niitä kaikkia? Olisi ollut parempi olla tietämättä koko vatuista.

En pyörittele päätäni television hamsteri-ohjelmille. Mitä siitä, jos joku täyttää kotinsa vanhoilla ruosteisilla pyöränosilla. Nehän voi korjata ja entisöidä, niitähän voi vielä tarvita! Nykyään on kovin muodikasta harrastaa kaappien siivousta Konmari -tyyliin ja elää minimalistisesti. Itse olen aina kannattanut enemmän on enemmän – aatetta. Muutama sitten joskus – tarvikelaatikko on ehkä syntynyt ullakolle. Vaikka tunnenkin hetkellisesti tyhjän kaapin vapauttavana, on joskus hyvin vaikeaa heittää pois kauniskuosista mekkoa, joka on revennyt. Siitähän voi ommella vaikka mitä. Joskus. Vaikka 20 vuoden päästä.

Syytän tästä jyrsijämäisestä käytöksestä sukuperimääni. Veljeni on vielä pahempi. Hänen huoneensa kätköistään löytyy lukematon määrä eilispäivän aarteita. Ainakin hänen omasta mielestään. Ollessamme lapsena lomamatkalla, isäni päätti haudata etelän hiekkaan hyvin palvelleet 10-vuotiaat kävelykenkänsä, joista varpaat paistoivat läpi. Tämän hautajaisseremonian aikana 4-vuotias veljeni itki sydäntä särkevästi, ”mä olisin halunnut periä ne”. Menivät siis hukkaan, hyvät kengät.

En tiedä onko kyse siitä, ettei surkeille tuotteilleni oikeasti ole kysyntää, vai vain siitä, ettei ostaja ja myyjä kohtaa oikealla hetkellä, mutta joskus on käynyt niin, että olen laittanut vauvan pinnasängyn myyntiin Huuto.netiiin. Sen jälkeen Facebook-kirppikselle. Tämän jälkeen annetaan ilmaiseksi-ryhmään, eikä vieläkään mitään. Minun on vaikeaa hyväksy, että tavarani on tullut elämässään tiensä päähän. Se on tarpeeton, eikä kukaan sitä halua.

Tunnistan tämän hukkaan heittofilosofian erityisesti 1950-luvulla syntyneiden keskuudessa. Taidan kantaa geeniä siitä, että pitää säilöä tulevan varalle, mutta kun kaupoissa vihdoin on mitä ostaa, pitää kuluttaa. Pihi tai saita en säästäväisyydessäni ole. Ostan melkein koko ajan uutta, sen voi mieheni todistaa.

Appiukkoni saattaa tarjota juustoraastetta ruoan kanssa, johon se ei ollenkaan sovi. Ettei mene hukkaan. Kaveri heitti vanhaksi menneen salaatin roskiin isänsä mökillä. Äitipuoli tuli ja korjasi sen talteen. ”Kyllähän tätä vielä voi syödä”. ”Ei kai muutama möykky kermassa haittaa, onhan nämä päiväykset lähinnä viitteellisiä?” Roskiksesta löydetty tyynynpäällinen. ”Voiko sitä jättää ottamatta?” Alle yhden annoksen kokoinen jäännöserä spagettia? ”Ei kai sitä voi poiskaan heittää?” Pakko syödä, vaikka onkin jo ihan täynnä.

Isoäidilleni, joka ei enää juurikaan kotoaan liiku, toimitetaan yhä marjat kotiin. Hän elää kuitenkin jollain tavalla eri sukupolvea kuin vanhempani. ”Ostitko Stokkalta” hän kysyy. Hänen on mahdotonta käsittää, että joku jolla on rahaa, haluaa ostaa käytettyä kirpputorilta. Kirpputorilla en sentään koe velvollisuudekseni jokaista rytkyä pelastaa.

Mutta palataksemme vielä marja-aiheeseen. Näin netissä joku aika sitten kuvan säilömisestä.

”Isoäitisi säilöi: Jotta talvella olisi ruokaa perheelle. Äitisi säilöi: Jotta olisi monipuolista ja terveellistä ruokaa kaupan vaihtoehtojen lisäksi. Sinä säilöt: Jotta saisit hyviä kuvia Instagramiin aprikoosi-kaneli-chutneystäsi”.

En voi täysin allekirjoittaa väittämää. Mieheni kysyy aina tasaisin väliajoin, että miksi poimin marjoja, jos ne kerran stressaavat minua niin paljon. Vastaus on ehkä, koska pidän siitä ja koska minun täytyy.

Eilen 3-vuotias tyttäreni pyysi oma-aloitteisesti, että lähtisin hänen kanssaan vattuun. Hauskinta reissussa oli se, että äiti oli niin laiska, että jaksoi kerätä vain yhden marjan, mutta hän koko pussillisen. Näin se veren perintö taas siirtyy eteenpäin.

Vesisateessa sain poimia rauhassa 10-litraa herukoita. Niitä jäi vielä paljon jäljelle ja poimittavaksi. Mustat olen jo onneksi poiminut, edessä on vielä karviaiset. Ymmärrän täysin entisaikojen maanviljelijöitä, jotka saattoivat huokaista syksyllä helpotuksesta, kun kaikki tarvittavat marjat oli poimittu. Ei enää tarvinnut innostua kypsyneestä puolukasta. Silti ojentaessani anopilleni täyden sangon, tunnen kiitollisuutta ja ylpeyttä. Joku muu hoitaa niiden syömisen, eivätkä ne mene hukkaan.

Mitä maanisia perintöjä sinun suvussasi liikuu?

0

Yksi on parempi kuin kaksi

Vanhemman tyttäreni 3-vuotias kaveri ja samalla naapurimme kysyi tänään tyttäreltäni, muistaako hän vielä, kun he olivat olleet kavereita päiväkodissa. Tyttö oli ollut hoidosta poissa kaksi päivää vatsataudin takia. Polven korkuisille elämä on tässä ja nyt ja aikaikkuna tyystin erilainen kuin kymmenen kertaa vanhemmalle.

Määrittelen itse äitiyden parhauden siihen, että jaksan aina innostua yhtä paljon yksin löydetystä mansikka-apajasta. Se tunne, kun tietää, että saa syödä ne kaikki ihan yksin, eikä tarvitse antaa kenellekään yhtään. Ja saa syödä ne juuri niin nopeasti tai hitaasti kuin itse haluaa. Säästellen tai hotkien. Kyky nauttia pienistä kasvaa äitiyden myötä, koska muuhun ei ole varaa. Aivan pienen vauvan äitinä yksityinen kymmen minuutin suihku on luksusta, lämmin kahvi toteutunut toiveuni.

Joskus ajattelin, että vain tyhmä tyytyy vähään, jos suurtakin onnea ja menestystä voi tavoitella. Ei kai kukaan halua olla tavallinen, jos kerran erityinenkin on keksitty? Nyt ymmärrän paremmin. Pienestä suurta iloa saava lapsi on maailman viisain olento.

Toisen lapsen juuri synnyttyä kiipesin muutamana kesäyönä talonyhtiömme katolle syömään sinne istutettuja mansikoita. Ne olivat salainen paheeni, ja hyvin kiellettyjä lapsilta. Kuka nyt olisi antanut jälkikasvunsa kiipeillä katolla suojakaiteen väärällä puolella?

Tänään viljelypalstalla käydessäni huomasin onnekseni mansikoiden kypsyneen. Olin liikkeellä yksin. Hölmö, mutta onnellinen. Ennen poimintaa tulin kaataneeksi mansikoiden päälle kastelulannoitetta, joten sain kiikuttaa punaposket kotiin pestäviksi ja tällä kertaa jakaa ne kahden punaposken kanssa.

Olin suunnitellut illaksi kaksi ohjelmanumeroa. Ensin palstalle ja sitten pulahdus virkistävään mereen. Palstalla kuitenkin tajusin, että yksi kiva on parempi kuin kaksi kivaa. Tulee suorituspaineita tyytyväisyyden tasosta ja ennen kaikkea kiire. Ei ole aikaa spontaanille kukankeruulle, naapurin pionin ihastelulle tai mustarastaan seuraamiselle.

Palstamme sijaitsee alueen metsäisellä laidalla. Kaikki, mikä siellä edes jokseenkin kasvaa, on edellisen viljelijän ansiota. Joka vuosi kuitenkin kokeilen sinnikkäästi muutamaa uutta kasvia. Mangoldia en istuttamisen jälkeen nähnyt enää ollenkaan. Viime kesänä saimme koko perunamaasta ehkä kourallisen pottuja. Pavut kävi nelijalkainen syömässä. Mutta valtavat viinimarjapensaat tuottavat hyvin, samoin raparperi. Pitäisikö siis suunnitella palstan vaihtoa tuottavammalle aarille? Ei, sanon minä. Olen ehkä laiska, mutta voin hyvin ostaa kesäkurpitsat torilta ja herneet marketista. Ruokataloutemme ei ole kiinni palstan sadosta. Liika menestys voisi jopa viedä kasvattamisen yrittämisestä terän.

Se, miksi minulla sitten on palsta, liittyy paljolti muuhun kun sadonkorjuuseen. Saan upottaa käteni multaan. Saan näyttää lapsilleni mitä siemenelle tapahtuu istutuksen jälkeen ja miten kotilo vetäytyy kotiinsa. Ja miten aina kannattaa kokeilla, josko vaikka onnistuisi. Ja vaikka ei onnistuisikaan, se ei haittaa mitään!

Rentouttavaa lomaa kaikille, juuri tässä ja nyt!

Ps. Tyttäreni muisti yhä ystävyyden 48 tunnin takaa:)

0

Kohteliaasti – toiset huomioon ottaen vai nöyristellen?

En ole saanut elämäni varrella kovinkaan montaa konkreettista kasvatusneuvoa vanhemmiltani. Yksi niistä kuitenkin on ole kohtelias. Tämän neuvon haluaisin välittää lapsillenikin, mutta mitä se käytännössä tarkoittaa?

Viime päivinä on mediassa ollut paljon keskustelua ujoudesta ja herkkyydestä. Niiden tärkeyttä johtajuudessa ja hyvässä työntekijässä peräänkuulutetaan. Tärkeää ovat myös mielestäni hyvät käytöstavat. Ehkä kysymys onkin osittain samasta asiasta.  Empaattinen ja herkkä henkilö kuulee helposti toisten sanattomatkin viestit ja pystyy asettumaan toisen asemaan ja ymmärtämään tätä. Vaikka hyviä käytöstapoja voisi pitää tietyllä tapaa ulkokultaisina, kertovat ne mielestäni siitä, että on kiinnostunut myös muiden hyvästä olosta.

Voiko kohteliaan käytöksen taakse meneminen sitten aiheuttaa hallaa, jos ei missään tilanteessa halua tai osaa loukata toisen tunteita? Huonoa kohtelua saatan itse päivitellä selän takana muille, mutta itse tilanteessa negatiivisen palautteen anto voi tuntua haasteelliselta. Kun tarjoilija kysyy ravintolassa maistuiko ruoka, mutisen ”kyllä”, vaikka todellisuudessa minun olisi pitänyt sanoa, että cevicheni oli jäässä ja tilaamani pääruoka meni ilmeisesti naapurille.

Mikä on kohteliasta?

Kiitos ruoasta, kiitos kyydistä, kiitos lahjasta. Anteeksi, että huitaisin vahingossa laukulla, anteeksi, että tönäisin, anteeksi että loukkasin tunteitasi.  Tätähän se on, mutta mitä muuta? Varmasti kulttuuri-, aika-, paikka- ja ihmissidonnaista. Itse koen kohteliaisuuden toisten ihmisten huomioimiseksi. Minä olen tällainen, sinä tuollainen, voimme olla erilaisia, mutta silti suvaita toisiamme. Ottaa toisemme huomioon niin, että mahdollisimman monella olisi parempi olla.

Onko sitten kohteliasta huomauttaa jollekulle, tutulle tai tuntemattomalle, että hänen sepaluksensa on auki, ripsari levinnyt poskelle tai suupielessä hammastahnaa? Huomautus saattaa saada kuulijan hämilleen ja nolostumaan, vaikka kommentoijan tarkoitusperät olisivatkin hyvät, saada henkilö korjaamaan epäsiistiä ulkoasuaan. Eräässä työhaastattelussa haastattelija kertoi tekevänsä minulle, lukihäiriöiselle suuren palveluksen. Hän paljasti, että ansioluettelossani oli kirjoitusvirhe. Huomautus ei mitenkään edesauttanut haastattelun sujumista itsevarmoissa ja rennoissa tunnelmissa, mutta sainpahan korjattua virheen häpeästä ja nöyryytyksestä toivuttuani ennen seuraavan hakemuksen lähettämistä.

Meiltä ja muualta

Vieraisiin kulttuureihin liittyy tietysti erilaisia kohteliaisuussääntöjä kuin omaamme, ja joskus käy niin, että toinen tulkitsee toisen viestin epäkohteliaaksi, vaikka toinen ehkä yrittää olla vain avulias tai rehellinen. Nuorempana asuessani Espanjassa kaverini kämppis otti illan aikana pöydällä olevasta tupakka-askistani useita tupakoita kysymättä lupaani. ”Mikä on sinun, on myös minun, eikö niin, kun kerran iltaa yhdessä vietetään”? Lomamatkalla basaarissa myyjä avasi sovituskopin verhon kesken sovituksen, ja totesi ”you are too fat for that dress, try this one”. Hän oli ehkä rehellinen ja pyrki auttamaan minua löytämään sopivamman asun, mutta kaupat jäivät sillä kertaa syntymättä.

Erään kerran taas ulkomaalaistaustainen kaverini kertoi miten tuomaani itsetehtyä lahjaa olisi pitänyt muuttaa, jotta se olisi ollut parempi. Toisaalta Italian lomalla nuoret miehet jaksoivat leperrellä ja kysellä yksivuotiaastamme bussipysäkillä kyllästymiseen asti. Nykypäivän maahanmuuttokeskustelussa olisikin hyvä pitää mielessä, että tapoja on erilaisia, ja vaikka joku tuntuukin meistä oudolle ja ehkä jopa hieman tylylle, ei sen viestin lähettäjä ole välttämättä tarkoittanut sillä pahaa.

Epäkohteliasta kansaa

Suomalaiset ovat tunnettuja epäkohteliaisuudestaan. Ulkomailla tekisikin mieli usein pukeutua paitaan I’m sorry I didn’t mean to sound rude, I’m just from Finland. Kohteliaat korulauseet eivät vain tunnu sopivilta omaan suuhun ja tulee helposti töksäyteltyä ja vastattua yhdellä sanalla vain siihen, mitä kysyttiin.

Omituisia tilanteita saattaa syntyä myös ihan Suomessa kantasuomalaisten kanssa. Raskaana ollessani olin uimahallissa ystäväni kanssa. Hän halusi mennä saunaan. Raskaana oleville ei suositella kovia löylyjä, joten kun eräs keski-ikäinen nainen alkoi muilta kysymättä heittää löylyä kauha toisensa perään, siirryin alimmalle lauteelle. Mielestäni hän oli käyttäytynyt epäkohteliaasti, mutta hänestä huonosti käyttäytyvä  olinkin minä! Hän suuttui tästä siirtymisestäni niin, että alkoi valistaa minua siitä, että saunassa saa kyllä heittää löylyä, jos ei kestä, niin voi lähteä pois ja onko lääkäri edes antanut minulle lupaa saunoa. En ollut sanonut hänelle mitään, saati katsonut pahalla silmällä. Ilman silmälaseja en saunassa edes näe juuri mitään.

Kunnioita minua niin minä jätän arvostamatta sinua?

Vanhus-kohteliaisuus on tietysti oma alalajinsa. Nettikeskustelussa joka sai alkunsa siitä, että mummeli oli kiilannut lastenvaunut bussijonossa, eräs kirjoittaja oli sitä mieltä, että riippumatta kiireen määrästä, hänen mielestä vanhusten tulee aina päästä bussiin rollaattorin kanssa ennen lastenvaunuja. Siis riippumatta siitä, kuinka kauan äiti ja lapsi ovat pysäkillä odottaneet ja kuinka monta täyttä bussia on ajanut ohi. Oma kokemukseni epäkohteliaasta mummosta sattui kymmenisen vuotta sitten lähikaupassa. Kassalle päästyään mummo huomasi, että olikin ottanut mustaherukkapussin mustikkapakasteen sijaan. Hän sitä päivitteli kassalle, joka ei tehnyt elettäkään asian korjaamiseksi. Itselläni oli kiire, joten otin mummon pakasteherukat, vein ne paikalleen ja toin tilalle toivottuja mustikoita. Mummo seisoi hölmistyneenä ja alkoi päivitellä sitä, että kuinka nykyajan nuoret yleensä käyttäytyvät niin huonosti. Kiitosta avustani en saanut, lähinnä tuntui siltä, että mummo oli ärsyyntynyt, kun en täyttänytkään hänen ennakko-oletustaan huonosti käyttäytyvästä teinistä. Toisen kerran taas sain mummon kävelykepistä, kun olin ruuhkaratikassa tullut istuutuneeksi vanhuspaikalle. Hän ei pyytänyt minua nousemaan, tai muutenkaan sanallisesti kommentoinut tilannetta, antoi vain kepin puhua.

Omille vanhemmilleni vanhempien ihmisten kunnioittaminen on ollut aina itsestään selvyys. Itse olen sitä mieltä, että ihmistä tulisi kunnioittaa iästä riippumatta. En nostaisi ikäihmisiä jalustalle vain sen vuoksi, että he ovat eläneet itseäni pidempään. Kolotusta, painavia kasseja, ja istumapaikan tarvetta voi olla myös nuoremmalla. Teitittelemäänkään en ole harjoittelusta huolimatta vielä oppinut. Mieleeni tulee lapsuusmuisto, jossa äitini patisti minut täydessä bussissa syliinsä istumaan, jotta paikkani vapautuisi mummolle. Ymmärsin kyllä, että tämä oli ”oikein tehty” ja kohteliasta, mutta minua ärsytti. Olin jo iso tyttö, eikä minun olisi pitänyt enää istua kenenkään sylissä. Toivoin aina bussilla matkustaessa, ettei kyytiin tulisi mummoja.

Asiakaspalvelu – asiakkaan palvelu?

Asiakaspalveluala on varmasti paikka, jossa kohteliaisuustaitojaan, pinnan venyttelyä ja tekohymyä saa treenata tuon tuosta. Kävin muutama päivä sitten pikaruokapaikassa, jonka siivooja tervehti minua kuitenkin iloisesti hymyillen ja toivotti hyvää huomenta. Poistuessani hän hymyili jälleen ja toivotti hyvää päivän jatkoa. Tuli tunne, että hän aidosti halusi olla ystävällinen. Hänenhän ei olisi tarvinnut sanoa minulle mitään, toisin kuin tiskillä toimineen myyjän.

Kohteliaat ja rehelliset lapset

Onko kyläillessä hyvä käytös sitten ulkoa opittua mielistelyä, jos kotona kuitenkin näytetään tunteet säästelemättä? Sosiaalisesti älykäs lapsi, joka siis osaa ottaa toiset huomioon ja osaa käyttäytyä, tulee elämässä paremmin toimeen, kun alati toisille pahaa mieltä aiheuttava. Joten kyllä, mielestäni kylässä on kiva käyttäytyä paremmin, vaikka tutuille ja tuvallisille vanhemmille tulisikin vähän kenkuteltua.

Jaksan aina ihmetellä kummityttöni ja hänen isosiskonsa (ainakin kylässä näkyvää) hyvää käytöstä. Kun kerran itse vielä lapsettomana olin ostanut heille tiramisu-jäätelöä vierailun kunniaksi, söivät he kulhonsa tyhjäksi, ja ilmoittivat sen jälkeen, ”kiitos, en tarvitse lisää”. Vasta jälkikäteen tajusin, että jäätelön on täytynyt maistua heidän suussaan juuri sellaisen aikuiselta valitsemalta ”herkulta”, joka ei ymmärrä lasten mausta mitään. He eivät kuitenkaan sanalla tai ilmeellä moittineet tarjottavaa jälkiruokaa.  Kotona he kuulemma kuitenkin osaavat olla toisilleen välillä tulisenkin epäkohteliaita. Toisella kertaa lapsivieraita kestitessäni sain kuulla tarjoamani ruoan olevan pahaa, erilaista kuin kotona, siinä oli kasviksiakin ja maitokin oli väärän merkkistä.

Hiljaa tai ainakin hissukseen oleminen on yksi kohteliaisuuden muoto. Jos vieruskaveri lukee kirjaa tai on juuri saanut vauvansa nukuteuksi, ei ole kiva kailottaa. Missä lapsi sitten saa huutaa? Ei kirjastossa, ei rappukäytävässä, kaupassa, kotona eikä kai oikein metsässäkään. Kai lapsella sentään joku paikka pitää olla, missä saa pitää kunnolla meteliä ja purkaa höyryjä? Olla välillä sallitusti huonokäytöksinen?

Huonosti käyttäytyvistä lapsista meillä kaikilla on tietysti kokemusta. Kolme-vuotias heittäytyy kaupan lattialle ja TAHTOO. Ja EI TAHDO. Eivät aikuiset kuitenkaan aina käyttäydy yhtään sen paremmin. Metromatkustaja saattaa kuulla, ettei ansaitse kohteliasta käytöstä, koska ei ole suomalainen ja varmasti monet maahanmuuttajat saavat osakseen paljon sellaisia kommentteja, joita he eivät ansaitsisi.

Johtaja ainesta – ei kiitos

Yksi toinen, huonosti käyttäytyvä ryhmä nousee kuitenkin mieleeni niin sanottujen maahanmuuttokriittisten lisäksi. Nimittäin johtavassa asemassa olevat henkilöt. Osa heistä tuntuu ajattelevan, että heidän asemansa antaa ikään kuin oikeuden toimia epäkohteliaasti vähäisemmässä asemassa olevaa kohtaan. Erään kerran olin tuttavani, toimitusjohtaja, ja hänen vaimonsa kanssa illallisella Espanjassa. Ajelimme useamman tunnin etsien sopivaa ravintolaa ja vierailimme varmaan kahdessakymmenessä eri paikassa, koska mikään ei tuntunut heille kelpaavan. Kun sitten viimein ilmoitin, että minun pitäisi kohta jo päästä muihin askareisiin, päädyimme erääseen tunnelmalliseen paikkaan. Kieltä taitamaton toimari oli tyly tarjoilijalle, joka yritti parhaansa täyttääkseen vaativan asiakkaan toiveet. ”Pienet kalat” olivat liian pieniä, olut liian suuressa tuopissa, pöytä väärässä paikassa, viini väärän lämpöistä, patonki leikattu liian ohuiksi siivuiksi. Ikinä en ole hävennyt niin paljoa seuralaisteni käytöstä, kuin tuona iltana.

Jos olen ollut työporukalla syömässä ulkona niin, että mukana on ollut myös iso kenkäisempiä, olen usein ainoa, joka sanoo ”kiitos” taksikuskille tai tarjoilijalle. Eräs entinen esimieheni, joka allekirjoitti sähköpostiviestinsä aina pelkästään nimellään, oli sitä mieltä, että jos hän joskus on niin hövelillä tuulella, että lähettää terveisiä, ei siihen enää mitään ”ystävällisyyttä” tarvitse lisätä. Saman yrityksen hr-osasto joutui lähettämään koko firmalle viestiä siitä, että jos kollega tulee aamulla hississä vastaan, hänen hyvän huomenen toivotukseen tulee vastata.

Ystävällisin terveisin
Itse Isosisko

2

Aikuiseksi – oikeasti?

Kävin tänään pankissa keskustelemassa opintolainani jäljellä olevan summan takaisinmaksamisesta. Vastapäätäni istui siististi pukeutunut mies, jonka silmäkulmissa oli jo hieman ryppyjä ja joka kaikin puolin vaikutti asialliselta ja uskottavalta. Katsottuani henkkarini, hän totesi minun olevan päivän häntä vanhempi. Olin kuvitellut hänen olevan minua useita vuosia iäkkäämpi, enhän minä näytä tai vaikuta noin – aikuiselta.

Koska ihmisestä sitten tulee aikuinen? Ei ainakaan 18-vuotis päivänään, siitä olen varma. Tai ainakaan minusta ei tullut. Vaikka juhlissa usein huomaan olevani kaikkein rouvamaisimmin pukeutunut ja mitä ilmeisemmin elän varsin aikuista elämää – kaksi lasta, aviomies ja asuntolaina (Volvoa meillä ei ole, kun ei ole korttejakaan), tunnen usein olevani mieltäni kapinoiva itsekeskeinen teini, joka haluaa tehdä juuri sitä, mitä itse tahtoo ja tuntee välillä suurta avuttomuutta lastenkasvatuskysymysten edessä (vaikkei tämä kaikki aina kumuloitusikaan toteutuneeseen käytäntöön). Apua, alan kuulostaa ihan puumalta! Olenkin jo vuosia haaveillut eläkkeellä olemisesta – siitä, että olisi kunnolla aikaa itselle, ilman että esimerkiksi työ haittaisi harrastustoimintaa.

Olen lapsesta asti halunnut olla aikuinen. En tiedä johtuuko se siitä, että olen syntynyt aivan vuoden lopussa ja näin ollen kaikki kaverini ovat olleet minua vanhempia. Kaksikymppisenä toki elin kaksikymppisen elämää, mutta sen jälkeen rauhoituin ja ehkä hieman eläköidyinkin. Lukeminen, käsityöt, vesijuoksu – villejä harrastuksiani! Lomamatkoilla jo ennen lasten syntymää huomasimme mieheni kanssa usein olevamme retkillä ainoita alle 7-kymppisiä.

No mistä sitten tietää ja tuntee olevansa aikuinen? Ainakin siitä, kun Alkon myyjä viime vuonna kysyi minulta papereita, olin asiasta niin iloinen, että sitä piti hehkuttaa Facebookissa. Ei sillä, että hän olisi luullut minua alaikäiseksi, mutta hän piti edes mahdollisena sitä, että olisin 29-vuotias. Ensimmäisen lasten ”täti” -kommentin kuulin juurikin tuona 18-vuotis syntymäpäivänäni. Ehkä se on sitten sitä, että vaikka kuinka haluaisi shoppailla itselleen, ostaa kuitenkin mieluummin jotain kokoa 92? Tai sitä, kun istuu ystävän kanssa viinilasin ääreen, on vaikeaa keksiä mitään, mikä ei alkaisi, ”meidän tyttö tänään…” ja johon hän ei vastaisi samalla tavalla.

Voi mennä kauppaan toppahousuissa, arvostaa sitä, että omat vanhemmat asuvat lähellä, perhekoon juusto on tarjouksessa, kengät ovat mukavat ja käytännölliset, kukaan ei sairastu ennen juhlia ja kun puhuva herätyskello herättää vasta kuudelta. Ja että torstai-illan kohokohta on jokaviikkoinen perhesauna.

Ehkä myös siitä, että bussissa katson ärsyyntyneenä meluavaa teiniporukkaa perjantai-iltana, ihmettelen pitääkö 8-vuotiaan tytön käyttää huulipunaa tai nuoren tytön napapaitaa pakkasella. Tietääkö sen äiti edes? Itse olen varmasti ollut ihan samanlainen, rääväsuinen ja huonosti käyttäytyvä teini, joka on leikkinyt aikuista, mutta silti näin täti-ihmistä kauhistuttaa, mihin maailma on menossa ja ei meidän nuoruudessa. Vanhaksi sitä tuntee itsensä silloin, kun kaiholla kuuntelee 90-luvun hittiä ja ajattelee, että tätä kuunneltiin silloin nuorena. Tai että lapsena istuin hiljaa sohvalla kuin videonauhurin nauhoitus oli päällä. Ettei meidän puheemme taltioituisi Ritari Ässän päälle. Modernia tekniikkaa, ei voi heti osata.

Ystäväpiirissäni on ikäisiäni lääkäreitä, kirjanpitäjiä, juristeja ja niitä rahoitusneuvojia, aikuisia, jotka tekevät oikeita aikuisten töitä. Itse kärsin tai nautin aikamme vitsauksesta, pätkätyöstä varmaankin vielä vuosia. Silti aikuiseksi kasvaminen on kivuliasta. Kuinka minusta, keskenkasvuisesta on tähän? Olemaan vastuussa kahdesta pienestä ihmisestä? Vaikka olenkin ollut laillisesti aikuinen kohta puolet elämästäni, en voi kokea olevani ihmisenä ollenkaan valmis. Pelkkä raakile vielä. Onhan minulla toki nykyennusteen mukaan onneksi vielä ainakin puolet elämästäni aikaa.

Jos joku sattuu kysymään, kuinka vanha olen, minun täytyy hetki laskea, sillä en aina muista. Tiedän kyllä milloin olen syntynyt, mutta sillä, olenko 32 vai 33 ei juuri ole merkitystä jokapäiväisessä elämässäni. Muutamia päiviä sitten kaverini täytti 3-kymmentä. Hän kertoi Facebook-päivityksessään ajatelleensa, että tässä kohtaa elämää olisi saavutettuna jo joitakin virstanpylväitä: aviomies, kaksi lasta, omakotitalo ja koira. Mitään näistä hänellä ei vielä ole, mutta hän tuntee olevansa onnellinen, kiitollinen ja vapaa. Itselläni on ollut lähes identtinen lista.  Olen tuntenut oloni myös paljon paremmaksi nyt, päälle kolmekymppisenä kuin mitä ikinä olin kymmenen vuotta sitten. Tunnen itseni, tiedän jo, mistä pidän, mikä on minun tyyliäni. Olen myös tyytyväisempi vartalooni ja kasvoihini, vaikka varsinaisesti syytä siihen ei ehkä olisikaan. ”Ikä tuo tyyneyttä ja varmuutta, ääripäät tasoittuvat”. Voin jo suvereenisti käyttää eläkeläiskliseitä.

Käyn hierojalla 2-kymppisen tytön luona. Hänen maailmansa on varsin toinen kuin minun. Hän elää nuoren aikuisen sinkkuelämää, juuri sellaista, kuin silloin pitääkin. Joka kerta hänet nähdessään minut hän kertoo bilematkoistaan Ibizalle tai työharjoitteluista Tansaniassa. Ja joka kerta hän myös kysyy, olenko minä ollut ulkomailla. ”En juuri viime kuukausiin, mutta keväälle on matka tiedossa”. Hän innostuu. ”Ai, minne”? ”Kroatiaan. Perhekohteeseen. All-inclusiveen. Bamse-nallen luo”.

Milloin sinusta tuli aikuinen? Vai tuliko?

0

Turvassa pahoilta äitipuolilta

Olen useasti miettinyt, miten toimisin kriisitilanteessa. Jos tulisi iso hätä. Jos jonkun henki olisi minun varassani. Olisiko ensiapukurssista mitään hyötyä, vai jähmettyisinkö paikalleni? Minä, joka saan palan kurkkuuni joka kerta, kun vain kuulenkin ambulanssin äänen. Se tietää sitä, että jollekin on käynyt huonosti. 

Eilen uimahallissa mietin, että joidenkin vuosien kuluttua, kun kummityttöni olisi viisitoistavuotias, voisin pyytää häntä lapsenvahdiksi muutamaksi viikoksi, jotta hän voisi samalla kuin tutustuisi pääkaupunkiin ansaita hieman kesätyörahaa. Mietin, uskaltaisiko sen ikäisen jo laskea kahden lapsen kanssa uimarannalle.

Uimahallin keltapaitaiset alkoivat juosta porealtaalle. Yksi heistä kumartui ja alkoi pian pumpata. Heitä tuli lisää ja pian näin hallin ikkunan heijastuksesta sinisen valon. Ambulanssimiehet juoksivat sisään, kohta heitä seurasi poliisi. Ihmisiä kerääntyi katsomaan, itsekin ponnistelin altaassa nähdäkseni mitä oli tapahtunut. Ihminen on kai luonnostaan utelias, vaikkei asia hänelle kuuluisikaan.

Minua alkoi itkettää, jo ennen kuin tiesin mitä oli tapahtunut. Vanhempi rouva tuli vierelleni ja yritti hänkin tähyillä. ”Ihan alkaa pyörryttää”. Elvytystä tuntui kestävän ikuisuuden. Itkettynyt nainen keskusteli pelastushenkilökunnan kanssa ja kertasi tapahtumia. Potilaan äiti. Allas tyhjennettiin muista uimareista, mutta eräs mies väen vängäten tahtoi viereiseen kylmävesialtaaseen, ei halunnut tapauksen häiritsevän omaa uintihetkeään. Tuntuu, että tuntemattoman ihmisen hädän hetkellä sitä kai ennen kaikkea kysyy, miten tämä vaikuttaa minuun juuri tällä hetkellä tai miten vaikuttaisi, jos se oikeasti osuisi kohdalle. Joidenkin kohdalla vastaus on varmaankin ”ei mitenkään” tai ”lähinnä ärsyttävän viivästyttävästi”.

Uimahallissa olin yksin. Tällä kertaa. Käymme siellä usein perheen kanssa. Kun viimeksi kohtasin tragedian, en ollut yksin vaan yhdessä lapsieni kanssa. Olimme matkalla kotiin metrolla. Olimme juuri saapumassa Herttoniemen metroasemalle, kun kuului tömähdys. Hetken kuluttua metro pysähtyi. Valot menivät pois päältä ja palasivat sitten hetken kuluttua. Kaiutin meni päälle. Metron kuski kuulutti ”hyvät matkustajat… on sattunut henkilövahinko”. Muuta hän ei pystynyt sanomaan.

Metron ovet olivat kiinni kymmenisen minuuttia ja meille matkustajille oli epäselvää mitä seuraavaksi tapahtuisi. Mukanani olleista lapsista kaksivuotias ymmärsi, että jotakin kummallista oli sattunut. Itse reagoin voimakkaasti tilanteeseen, jossa minun oli kuitenkin oltava se rauhallinen aikuinen, jotten olisi säikyttänyt lapsia enempää. ”Joku ihminen on nyt jäänyt metron alle ja sille on tullut iso pipi. Kohta lääkärit tulevat auttamaan sitä”. En tiedä mitä kaksi-vuotias ymmärtää kuolemasta, mutta ainakaan en ollut varautunut selittämään sitä hänelle yllättäen kesken arkipäivän.

Jos olisin ollut yksin, olisin varmaankin alkanut itkemään, kuten uimahallissa. Nyt pyrin pitämään itseni kasassa ja selvittämään, miten pääsisimme jatkamaan matkaa. Kun poistin reittioppaasta metrovaihtoehdon, ehdotti ohjelma kävelemään Herttoniemestä Vuosaareen. Rankkasateessa. Soitin isälleni, joka tuli hakemaan meidät. Meillä ei tietenkään ollut auton turvaistuimia ja jälkikäteen ajateltuna viisainta olisi ollut ottaa taksi, joka lain mukaan olisi saanut meidät kuljettaa ilmankin istuimia, toisin kuin isäni. Olin kuitenkin tapahtumasta niin sekaisin, etten saanut muuta kuin rikotuksi rattaat tunkiessani niitä auton takakonttiin.

Odottaessamme isäni tuloa metrokatoksessa ihmisiä purkautui syöttöbusseista metro-oville, joilla seisoi vartija estäen heidän kulun. ”Mitä on tapahtunut”, oli kaikkien huulilla. En halunnut olla sensaation hakuinen juorukello, mutta samaan aikaan tunsin tarvetta puhua tapauksesta. Siltä kai tuntui monista muistakin. ”Jonkun on täytynyt tönäistä se mies, eihän kukaan voi haluta itse metron alle hypätä”, tuli nuori koulupoika minulle sanomaan. ”Minä myöhästyn tämän takia saunavuorosta”, tiuskaisi puolestaan samassa metrossa ollut vanhempi nainen.

Muutama päivä tapauksen jälkeen kaksivuotiaani selitti vielä, että metrossa setä oli ollut metron alla. Pelkäsin, että olin selittänyt asian hänelle niin huonosti, että siitä jäisi hänelle trauma. Itse tunsin kovasti tarvetta puhua asiasta. Eräs ystäväni kysyi, tarvitsinko kriisiapua. Minkäkö? Samassa metrossa ollut? Minähän olin vain sivusta katsoja, eihän se varsinaisesti tapahtunut minulle. Silti uimahallin tapahtumat jotenkin toivat hetkellisesti tuntemattomat ihmiset yhteen. Kun olin viimein nähnyt (kyllä, minun täytyi jäädä katsomaan, minun täytyi saada tietää), että uhri oli nuori poika, käännyin ja lähdin suihkuhuoneeseen. Vaihdoin katseen tuntemattoman vanhemman naisen kanssa, joka oli myös jäänyt seuraamaan pojan saattamista ambulanssiin. Hänen katseessaan välittyi suru ja nyökkäsimme toisillemme. Hetken verran, meitä kahta tuntematonta yhdisti suru tuntemattoman lapsen takia.

Kun olin päässyt saunaan, kuulin palasia tapahtuneista. Eräs nainen oli huomannut pojan olleen sukelluksissa pidemmän aikaa ja oli tarttunut tätä kädestä vetäen tämän pintaan. Siltä seisomalta hän oli aloittanut elvytyksen. Keskittynyt olennaiseen, laittanut tunteensa hetkeksi syrjään, samalla kun hänen omat kaksi pientä lastaan seisoivat vieressä seuraten tilannetta. Miltä mahtoi tuntua eilisiltana tuosta sankariäidistä ja siitä toisesta, joka seurasi vieressä kun pelastushenkilökunta yritti saada hänen poikansa sydäntä jälleen lyömään?

Olen onnellinen siitä, että olin uimahallissa yksin. Ettei minun tarvitse selittää nyt kolmevuotiaalleni, miten tuolle pojalle kävi, kun en sitä itsekään tiedä. Hän on toki kuullut satuja, joissa pahat äitipuolet kuolevat, mutta en silti tunne, että minulla olisi vieläkään vastauksia hänen kysymyksiinsä.

Minulla itselläni oli maailman ihanin ja maailman lapsirakkain kummitäti. Hän kuoli syöpään joitakin vuosia ennen esikoiseni syntymää. Olisin halunnut hänen tapaavan lapseni, sillä tiedän, että hän olisi rakastanut heitä. Jos olisinkin saanut hänen kanssaan joitakin vuosia lisää, en tiedä miten selittäisin jonkun tutun ja rakkaan poismenon lapsilleni nyt. Voiko sitä edes selittää taikka ymmärtää, kun ei aikuisenakaan aina pysty hyväksymään sitä, miksi toisille käy huonosti ja toisille ei. En voi muuta sanoa, kun että toivon sen pienen uimarin sukellusretket vielä jatkuvan pitkään. Turvallista matkaa meille kaikille!

0

Arjen helpotusta ja muuta pönötystä

Anna Perho kirjoittaa loistavasti julkaisussaan vanhemmista, joille vanhemmuudesta on tullut suorite, johon liittyvät monet nykypäivän kotkotukset, sormiruokailu, perhepeti ja liinailu. Huomasin linkin kirjoitukseen Sormiruokailijat – Facebook-ryhmässä. Kuten oletettua, kirjoitus saa aikaan paljon keskustelua.  Perho ei kuulemma tiedä mistä kirjoittaa, nämä itse syövät (ja joka paikan sotkevat), vanhempien sängyssä läheisyyttä tankkaavat (ja vanhempien seksielämän köyhdyttävät) ja joka paikkaan lähellä rakasta äitiään matkustavat (ja selkäkipua vahvistavat) taaperoiden tavathan ovat vain arjen helpotusta varten.

Miksi sitten kuulun kyseiseen ryhmään? Liityin siihen erään tuttavani suosituksesta, saadakseni ideoita esikoisen ruokailuun, enkä ole vain muistanut erota ryhmästä. Lainasin myös kirjoituksessa mainitun ja kritisoidun Omin sormin suuhun – kirjan kirjastosta ja palautin sen sinne tarpeettomana. Osaan laittaa ruokaa ja pienen lapsen ruokaillessa itse siitä syntyy sotkua. Se ei helpota arkea. Toki lapsen on tärkeää oppia syömään myös itse, mutta silloin kun bussi odottaa, ei naperon tarvitse sotkea itseään, äitiään ja puolta valtakuntaa vain trendikkään periaatteen vuoksi.

Neuvolasta ei paljon heru ymmärrystä eriäville mielipiteille. Sain heiltä sellaisen kuvan, että ”sormiruokailu nyt vain kuuluu nykyään valistuneen vanhemman kasvatusperusteisiin”, samoin kuin imetys (joiden Suomessa annetut viralliset suositukset perustuvat kehitysmaihin soveltuviin oppeihin). Esikoisen kohdalla yritin tapoja noudattaa yleisen painostuksen vuoksi, toisen kanssa teen kiusallanikin juuri päinvastoin.  Perho peräänkuuluttaa suvaitsevaisuutta erilaisia tapoja kohtaan ja kehottaa vanhempia hölläämään. Mitä sitten jos lapsi välillä syö sipisiä sohvalla piirrettyjä katsoen? Jos aikuinen silloin saa tarvitsemansa pienen lepotauon ja on sen jälkeen sata kertaa parempi äiti, eikö käsin syödyt luomuporkkanat voi silloin heittää mäkeen?

Useimmat vanhemmat ovat varmasti kuitenkin sitä mieltä, että se itse noudatettu metodi on paljon parempi kuin muiden noudattama (ja toisten noudattama ei ole vain huono, vaan täysin väärä, lapsen kehityksen, tulevaisuuden ja itsetunnon tuhoava ja lattakalloisuuteen johtaja tapa). Tämä puolestaan johtuu vanhemmuuteen liittyvästä ammattitaudista nimeltä syyllisyys.

Vanhemmuus on siitä jännä juttu, että sitä ei voi erottaa syyllisyydestä. Olethan vastuussa yksin (puolisosi kanssa) pienen ihmisen koko elämästä. Se, että mietit, olisitko voinut tehdä jotain paremmin (ja varmasti olisit), kertoo siitä että välität. Se, miksi et sitten aina yllä täydelliseen blw (baby led weaning, eli vauvan tahtiseen)-suoritukseen, johtuu siitä, että olet ihminen ja myös sinulla itselläsi on joskus nälkä, jano, kylmä, väsy, ärsytys tai kakka hätä. Emme me oikeasti halua Erilaisia äitejä (vaan haluamme katsella telkkarista hörhömutseja, joiden typeriä tapoja voimme kauhistella), me haluamme vahvistuksen siitä, että meidän tapamme se on se ainoa oikea ja hoidamme lastamme täydellisesti. Se on kuin hiljainen rukous, ”Anna meidän kahvitaukomme ja muut kuoleman syntimme anteeksi”.

2

Tavallinen päivä toimistolla

Olittehan te kolleganne sitä hetken jo pyöritellyt mielessänne, kunnes lopulta olitte ilmoittaneet yhteistuumin esimiehellenne, että voisitte ottaa nyt sen harjoittelijan. Itse asiassa hän olisi enemmän kuin tervetullut.

Vaikka teoriassa tiesitte, miten harjoittelijan tutorointi sujuu ja millaisia harjoittelijat noin yleisesti ottaen ovat, teillä ei ollut kuitenkaan ennakkoon tietoa juuri tästä kyseisestä harjoittelijasta, joka teille saapuisi. Muutamia suttuisia kuvia hänestä kylläkin näitte etukäteen. Hänen tarkka saapumisajankohtakin varmistui vasta aivan viime hetkellä, vaikka olitte toki saaneet tietyn aikaikkunan, jonka puitteissa hän viimeistään tulisi. Ja jos ei kahden viikonkaan jälkeen häntä kuuluisi, esimiehenne pitäisi huolen siitä, että asia korjattaisiin.

Ennen harjoittelijan ottamista oli toki hyvä tehdä tiettyjä järjestelyjä. Hankkia ylimääräisiä klemmareita, post-it lappuja ja muuta oleellista rekvisiittaa. Jos lähtee tilailemaan työsuhdepuhelinta ja verkkotunnuksia harjoittelijan jo saavuttua, huomaa toimineensa huolimattomasti.

Sovitte kollegasi kanssa, että otatte yhdessä vastuun uudesta tulokkaasta kolmen viikon ajan. Tämän jälkeen hän siirtyy pääsääntöisesti sinun vastuullesi, vaikka hän saattaa tosin kaivata teidän kummankin apujanne vielä kahdenkymmenenkin vuoden jälkeen. Esimiehenne kanssa sovitte myös palkanlaskustasi sekä kesä- ja talvilomattomuudesta sekä viikonloputtomuudesta. Sovitte myös, ettet enää sairastu. Et kuitenkaan tästä masentunut, olithan niin innokas näkemään vihdoin harjoittelijan!

Vaikka olittekin mielestänne hyvin suunnitelleet harjoittelijan aloituksen, tulivat jotkut asiat kuitenkin yllätyksenä. Nitojia oli aivan liikaa, mutta ette olleet tajunneet hommata yhtään yliviivaustussia. Lisäksi naapuriosaston sihteeri katsoi teitä murhaavasti huomattuaan, että olitte valinneet kiiltävää teippiä himmeän sijaan. Eihän kukaan kunnon tutor valitse omalle harjoittelijalleen muuta kuin täyshimmeää ja tietysti School-merkkistä teippiä!

Kun sitten olitte harjoittelijan kanssa päässeet sinuiksi ja arki toimistolla oli alkanut rullaamaan, päätitte siirtyä varsinaisiin tehtäviinne. Sinun kohdalla tämä tarkoitti sitä, että oman työsi lisäksi hoidat melko pitkään myös harjoittelijan tehtävät. Ne tehtävät, mitkä aiemmin olivat kuuluneet yhteisesti sinulle ja kollegallesi siirtyivät nyt myös käytännössä katsoen sinun harteillesi. Eihän olisi ollut reilua, että kollegasi olisi joutunut omien tehtäviensä lisäksi raatamaan myös yhteisten töiden kimpussa pitkän päivän jälkeen.

Aamulla lähditte harjoittelijan kanssa kotoa toimistolle. Kokemuksesta tiesit jo, että matkaan kannatti varata runsaasti aikaa. Jos bussissa olisi jo kaksi muuta harjoittelijaa, ette mahtuisi kyytiin. Jos sen sijaan harjoittelijoita olisi vain yksi, taittuisi matka seisten. Paras tapaus olisi tietysti silloin, jos kyydissä ei olisi vielä yhtään toista harjoittelijaa. Tosin silloinkaan et aina pystynyt välttymään kanssamatkustajien ikäviltä katseilta. Viehän harjoittelija melkoisesti tilaa ja saa kaiken kukkuraksi matkustaa ilmaiseksi.

Pääsitte toimistolle ja sait tehtyä Power Point – esityksen asiakastapaamiseen. Tänä aikana harjoittelija harjoitteli kenguruhyppyjä ultraohuen läppärinsä päällä, testasi matkapuhelimensa vedenpitävyyttä toimiston kukkamaljakossa sekä väritti huoneenne seinää fläppitaulutussilla. Hän kertoi tarvitsevansa apuasi. Oli tullut hätä. Kakkonen.

Selvisitte naistenhuoneessa käynnistä, mutta omat vaatteesi olivat kastuneet toimituksen yhteydessä. Olit tajunnut ottaa harjoittelijalle vaihtovaatteet kotoa, mutta omasi saisivat nyt vain kelvata. Lounaalla harjoittelija vaati saada erityistuolin. Tiesit sen tarpeelliseksi, muuten hänen olisi vaikea keskittyä paikallaan istumiseen. Harjoittelijalla ei tietenkään ollut rahaa tai lounareita mukana, joten jouduit kustantamaan hänen ateriansa. Syömisen sijaan hän kuitenkin oli huomattavan kiinnostunut testaamaan lihapullan vauhdin kiihtyvyyttä sen pudotessa pöydältä lattialle. Naapuripöydässä istuva pariskunta sai vastalauseistaan huolimatta myöskin maistaa harjoittelijan lautasella ollutta spagettia sekä lehtikaalia. Jouduit pyytelemään tarjoilijalta anteeksi, sillä harjoittelija kasteli pöytäliinan, niisti nenänsä kovaäänisesti kangasservettiin sekä pyyhki ruoantähteet poskestaan kokin housuihin. Jotta sait itse syödyksi jäähtyneen annoksesi, laitoit harjoittelijalle pyörimään tilinpäätösesityksen kännykästäsi. Kun pääsitte takaisin toimistolle, totesi harjoittelija olevansa yhä nälkäinen. Käytit oman kahvitaukosi lämmittääksesi hänelle einespizzan mikrossa. Tunsit toki huonoa omaa tuntoa siitä, ettet ollut tajunnut varata toimistolle luomua ja reilua kauppaa pienelle rakkaalle harjoittelijallesi.

Asiakastapaamisessa harjoittelija teki kaikkensa viihdyttääkseen asiakkaita, ja kääntääkseen huomion pois tylsästä markkinointisuunnitelmasta. Hän halasi viestintäpäällikön takamusta, mutta totesi it-johtajan pyllyn olevan niin iso, ettei se varmasti mahtuisi neukkarin tuoliin. Hän esitteli päristely taitojaan ja lauloi Aa ramsam saan yhdeksänkymmentäseitsemän kertaa tunnin aikana. Sitten hän totesi ylpeänä, että minullapa on pippeli ja siitä tuli juuri pissaa. Todistaakseen sanansa, hän oli valmis avaamaan housunsa ja näyttämään.

Olitte tästä kollegasi kanssa niin kovin ihastuneita, että vilkaisitte toisianne hymyillen. Kollegasi nyökkäsi ja tiesit mitä se tarkoitti. Oli aika ryhtyä suunnittelemaan toisen harjoittelijan ottamista.

 

0

Ei nimi lasta pahenna – vai kuinka?

Tuoreet vanhemmat ovat vaikean tehtävän edessä viimeistään siinä vaiheessa kun joko pappi tai maistraatin nimipapereiden deadline kolkuttelee ovelle. Valitako perinteisen vai olisiko sittenkin persoonallinen parempi? Mitä nimi kertoo kantajastaan ja mitkä vaikuttimet nimenvalintaan vaikuttavat?

Itselläni on tavallinen nimi, jonka virallista kirjoitusasua joudun kuitenkin tarkentamaan. Kolmeentoista ikävuoteen asti olin Hanna viiva Mari. Sen jälkeen päätin olla vain Hanna. Meitä vuonna 1982 syntyneitä Hannoja on muitakin, nimeni oli toisiksi suosituin heti Sannan jälkeen. Meidän luokallamme oli ala-asteella kolme Sannaa ja kaksi Annaa. Erikoisuudentavoittelijoiden lapsia luokallamme ei juuri näkynyt, ei Kauniiden ja Rohkeiden innoittamia nimiä tai muitakaan vaikeasti lausuttavia vierasperäisiä. Epäilen silti, että monellekaan vanhemmalle se, että nimi on vuoden suosituin, olisi syy sen valitsemiseen. Ehkä vain moni muukin on samanaikaisesti ihastunut kivaan nimeen?

Tunnen yllättävän paljon kaksoisnimen etunimekseen saaneita henkilöitä. Suurin osa heistä on pysytellyt nimensä kanssa pidättyväisellä linjalla, ja paljastanut toisen etunimen olemassa olon vasta lähemmän tuttavuuden jälkeen. Oman nimeni takaa ei löydy ilmeisemmin suuria tunnekuohuja tai hienoa historiikkia. Äitini oli ihastunut Hanna-nimeen, mutta pikkuserkkuni, jolla on siis myös sama sukunimi kuin minulla, oli jo saanut itselleen samaisen nimen. Tästä johtuen sain perääni ylimääräisen lisäkkeen, jota olen yli puolet elämästäni yrittänyt karttaa. Tästä kaksiosaisesta etunimestä johtuen minulla ei ole toisia nimiä. Omien lasteni kohdalla halusin korjata asian.

Osa vanhemmista haluaa korostaa lapsensa erityisyyttä myös nimen kautta. Silti tiettyjen nimien kohdalla tulee kyllä mieleen, että ovatko vanhemmat miettineet valintansa loppuun saakka. Erikoisen nimen kantaja saa varmasti tavata nimeään jokaisella lippuluukulla ja nostattaa kulmakarvoja kanssaihmisten kasvoilla. Eikö lapsi ole erityinen ilman omituista nimeäkin? Nuorempana olin ehkä hieman toista mieltä. Keräilin kivoja nimiä vihkoon, että olisi sitten joskus mistä valita. Tuolloin olin sitä mieltä, että nimeän lapseni Leona Simone Shalimariksi, Ode Hugo Rafael Apolloniksi, Ada Ceciliaksi, Engla Susandayksi ja Filip Jupiter Vincent Alexandriukseksi. Sitten kuvioihin tuli mukaan henkilö, jolla oli myös oma mielipide asiasta. Olimme lähtökohtaisesti melko eri linjoilla.

Lapsemme saivat lopulta mielestäni melko yleiset, mutta kuitenkin hauskat ja foneettisesti vahvalta kuulostavat nimet, jotka ainakin itselle tuovat positiivisia mielleyhtymiä. Esikoisen nimestä mieheni itse asiassa ilmoitti erään kävelylenkin päätteeksi. Täysin puun takaa, ilman että olimme edes vielä keskustelleet jälkikasvun hankkimisesta. Tämä teki minuun niin suuren vaikutuksen, että eihän siinä sitten ollut enää mitään keskusteltavaa. Toisista ja kolmansista nimistä sen sijaan oli sitäkin enemmän.

Kun nuorikkomme syntyi, eräs ystäväni oli tyrmistynyt siitä, että emme aikoneet tehdä kunniaa kummankaan suvulle toisten nimien kohdalla, niin kuin olimme toimineet esikoisen kanssa. Nuorimmaisen toinen nimi onkin täysin tuulesta temmattu, mutta toki etunimeen sovitettu. Etu- ja toisen nimen valintaan vaikuttivat lähinnä foneettinen kauneus, sopivuus jo olemassa olevan sisaren nimeen, sekä se, että vihdoin pääsimme yhteisymmärrykseen mieheni kanssa. Ja mitä niihin toisiin nimiin tulee, toisella niitä on kaksi, toisella yksi.

Miten teillä nimiasiat on ratkaistu? Onko nimiä pitkä rimsu vai lyhyt ja ytimekäs kokonaisuus? Onko poimintoja lähipiiristä vai ovatko esikuvana tietokonepelihahmot?

0

Lapsiperheen pulmapähkinät

Tässä muutamia keskivaikeita pulmatehtäviä vanhempien ajankuluksi, esimerkiksi automatkan ratoksi. Jos tehtävät tuntuvat liian haasteellisilta, voit pyytää apua puolisoltasi, isovanhemmilta tai neuvolantädiltä.

1. Olet juuri saanut lapsesi puettua ulkovaatteisiin, eli villasukkiin, kauluriin, rukkasiin, haalariin, pipoon ja toppakenkiin viidentoista minuutin kissa ja hiiri – leikin ja Matomakkara-kisailun jälkeen. Olet pukemassa vaatteita itsellesi, kun lapsi ilmoittaa juuri kakanneen vaippaansa. Olette jo melkein myöhässä neuvolasta. Mitä teet?

a) Aloitat homman alusta, vaatteet päältä, puhdas vaippa ja kuteet takaisin niskaan. Kyllähän neuvolassa ymmärretään, että lapsiperheillä aina kestää ja luultavasti seuraava asiakas on myös myöhässä samaisesta syystä.

b) Annat olla, eihän matka neuvolaan kestä kuin korkeintaan puoli tuntia tai neljäkymmentä minuuttia. Vaihdetaan sitten siellä.

c) Heittäydyt matolle itkien ja huutaen. Tehokkaamman efektin aikaansaamiseksi huidot ja potkit myös ilmaan. Rauhoituttuasi soitat neuvolaan ja perut ajan. Pyydät kotikäyntiä.

2. Olet juuri tullut kauppareissulta kotiin. Vauvasi herää samalla sekunnilla, kun pääsette ovesta sisään ja aloittaa huutokonserton. Itselläsi on kauhea pissahätä ja nälkä. Ruokaostokset, joista suurin osa pakasteita odottavat rattaiden alla pakastimeen pääsyä. Imettäminen ei ole oikein lähtenyt sujumaan, joten osaat odottaa tissiraivareita, jonka jälkeen luultavasti kuitenkin lämmität korviketta. Oma olosi on jo tukala, oksettaa ja pyörryttää. Aamupalasta on liian kauan aikaa. Mitä teet ensiksi?

a) Ensiksi huomioidaan vauvan tarpeet. Niinhän vauvaoppaissakin neuvotaan. Viis omasta nälästä tai pahaksi menevistä ruokatarvikkeista.

b) Ruokit ensiksi itsesi ja käyt vessassa. Pystyt paremmin huolehtimaan jälkikasvustakin, kun itse olet toimintakykyinen.

c) Ensiksi ruokatarpeet pakkaseen ja korvatulpat korviin. Ilman niitä et selviäisi päivääkään. Lapsen tulee ymmärtää, ettei hän ole perheen pää ja ainoa nälkäinen.

d) Isket tissin vauvan suuhun keittiön lattialla ulkovaatteet päällä. Tunget pakastimen täyteen ja toisella kädellä yrität sohia suklaapatukkaa omaan suuhusi. Kyllä kaikki kerralla sujuu!

3. Olette ravintolassa syömässä. Esikoisesi on kiukkuisella tuulella, eikä halua istua paikallaan. Leikkinurkkauksessa pyörii piirretyt, jotka tosin ovat täysin kasvatusideologiaasi vastaan. Tarjoilija tuo lapselle kulhollisen karkkia. Mitä teet?

a) Istutat esikoisesi syömään pöytään oikeaa ruokaa. Jos hänelle ei opeta, miten ravintolassa toimitaan, miten hän voi koskaan oppiakaan pöytätapoja? Viis siitä, että muut asiakkaat katselevat huutavaa ja muiden päälle ruokaa viskelevää lastasi paheksuen.

b) Viet lapsen leikkinurkkaukseen yhdessä karkkien kanssa. Vilkuilet häntä välillä ja nautit omasta annoksestasi.

c) Et syö ravintolassa, sillä tiedät, ettet kuitenkaan pysty nauttimaan ateriaasi kuumana.

4. Kaksi lastasi ovat kuin taikaiskusta kerrankin nukahtaneet samaan aikaan päiväunille. Kokemuksesta tiedät, että armonaika voi olla mitä tahansa kahdesta minuutista kolmeen tuntiin. Mitä teet?

a) Siivoat keittiön. Edelliskerrasta on aikaa, kun kaikki aika menee kahden pienen paimentamiseen.

b) Alat valmistaa itsellesi lounasta. Jos hyvin käy, pääset sipulin pilkkomiseen asti.

c) Soitat vanhalle hyvälle ystävällesi. Aika ei oikein enää riitä sosiaalisten suhteiden ylläpitoon.

d) Yrität muistella, mistä pidit tai mitä harrastit silloin kuin sinulla ei vielä ollut lapsia. Taisit pitää lukemisesta ja käsitöistä. Olisiko nyt aikaa kaivaa kudin esiin?

e) Heittäydyt itsekin sängylle ja toivot päiväunikeijun saavan sinutkin tainnoksiin pikavauhtia.

f) Tilanne kuulostaa niin absurdille, ettet osaa nähdä sille mitään toteutumismahdollisuuksia.

5. Vanhempi lapsesi on päiväunilla. Olet juuri saanut raivattua olohuoneen, pöräytettyä soseen vauvalle ja desinfioitua tutit. Olet aikeissa alkaa leikkiä vauvasi kanssa kerrankin kahdestaan. Esikoisesi herää. Hän vaatii päästä syliin, koska on nähnyt pahaa unta. Hän kaipaa myös apua kakalla käynnissä sekä kirjan lukemisessa. Vauva alkaa itkeä, koska kaipaa seuraasi, jota et hänelle päivän mittaan pysty niin kovin paljona esikoiselta ja kotitöiltä antamaan. Mitä teet?

a) Istut sohvalla kaksi lasta sylissäsi. Toisella kädellä syötät vauvalle pullosta maitoa ja pomputat jalallasi, isommalle yrität kääntää kirjan sivuja ja lukea ääneen kirjaa. Kukaan ei toisin ääntäsi kuule, vauva huutaa sen verran äänekkäästi.

b) Nyt on nuorimmaisen vuoro. Isompi lapsi sai jo hetkensä ennen päiväunia.

c) Otat isomman hoteisiisi ja yrität nukuttaa pienempää parvekkeelle. Käyt laittamassa hänelle tutin suuhun 30 sekunnin välein.

d) Jätät lapset olohuoneeseen keskenään ja heittäydyt omalle sängyllesi silmät sulkien. Kuka näitä lapsia aina jaksaa, nyt on äidin oman ajan vuoro, juurihan tein kasan kotitöitä!

6. Ulkona on todella kurja sää ja ruokakauppa aukeaa vasta tunnin kuluttua. Jääkaappi ammottaa tyhjyyttään. Löydät komerosta yhden lasten valmisruokapurkin sekä lihapiirakan. Lämmität ne molemmat ja tarjoat lapsellesi valmisruokaa. Hän kuitenkin kieltäytyy siitä, sylkee puolet päälleen ja toisen puolikkaan heittää lattialle. Sen sijaan hän vaatii sinun lihapiirakkaasi itselleen. Miten toimit?

a) Annat lihapiirakan lapsellesi. Viis siitä, että sinulla on diabetes ja saatat alkaa voida melko huonosti jos et syö säännöllisesti.

b) Jaat lihapiirakan kahtia. Koska jäät itse vielä nälkäiseksi kaavit sosetta lattialta lautasellesi. Ei kai kukaan naapuri nähnyt ikkunasta?

c) Jos ei lapselle tarjoamasi ruoka kelpaa, ei voi mitään. Oppiipahan jatkossa olemaan nirsoilematta!

7. Olet juuri lähdössä töihin. Sinun pitäisi saada vielä evääsi tehtyä ja pakattua, käytävä muistiinpanosi ja tavarasi läpi, käytävä suihkussa ja oiottava hiuksesi, kun lapsesi kaipaa syliäsi flunssaisena. Mitä teet?

a) Otat hänet syliin, pitäähän lapsen saada tuntea läheisyyttä. Nyt tosin käy niin, että lapsi niistää ainoille puhtaille työvaatteillesi, mutta kyllähän kollegasi varmasti ymmärtävät, että olet ennen kaikkea äiti.

b) Lapsi saa luvan odottaa. Nyt on sinun vuorosi. Lupaat hänelle paljon haleja ja ylimääräisen iltasadun, jos hän nyt on kunnolla. Laitat videon pyörimään, jotta saat keskittyä rauhassa.

c) Otat lapsen syliin ja yrität samalla pestä omia hampaitasi ja sutia ripsiväriä silmiin. Kyllähän tämä hyvin sujuu. Ainakin puolet tavaroista tuli mukaan ja ainahan voit syödä suklaapatukan matkalla.

8. Ystäväsi soittaa sinulle juuri kun olet nukuttamassa vanhempaa lastasi ja olisi aika syöttää nuorimmaisen iltapuuro. Tiedät että ystävälläsi on elämässään juuri nyt vähän hankalaa ja hän olisi juttukaverin tarpeessa. Olet hänen lähes ainoa ystävänsä ja tiedät, että puhelusta tulee pitkä. Mitä teet?

a) Lapset ensin. Pitäähän sinkkuystäväsi ymmärtää, että sinulla on nyt prioriteetit toiset kuin ennen. Sosiaaliset suhteesi rajoittuvat muihin äiteihin leikkipuistossa, jossa päivittelette kurarukkasten hankalaa kiinnitysmekanismia. Soitat ystävällesi ehkä ensikuussa, kunhan yöheräily on helpottanut.

b) Vastaat puheluun, mutta lopetat sen lyhyeen toteamalla, että sinulla on nyt hieman huono hetki. Tekstaat hänelle yön hiljaisina tunteina tsemppaus-viestin.

c) Päätät, että lapset saavat mennä tänään nukkumaan hieman normaalia myöhemmin. Istutat toisen sitteriin ja toisen telkkarin ääreen. Otat hyvän asennon sohvalla ja painat vihreää luuria. Ystävyyssuhteita pitää vaalia, ja huonoja päiviä vartenhan luottoystävät ovat olemassa.

9. Olet järjestellyt miehellesi yllätysjuhlia kuukausia. Sopinut lastenvahdin kanssa, soitellut ystävät läpi ja saanut buukattua kaikille sopivan päivän. Olet käynyt vaateostoksilla kahden kitisevän tenavan kanssa ja selannut keittokirjasi läpi sopivan illallisen toivossa. Päivää ennen juhlia lapsesi sairastuvat vatsatautiin. Hoitotäti on kuitenkin valmis ottamaan heidät hoitoon. Mitä teet?

a) Viet lapset hoitoon. Kyllähän aikuisillakin pitää olla joskus oikeus omaan hetkeen ja pitäähän parisuhdettakin hoitaa.

b) Viet lapset hoitoon, mutta vain muutamaksi tunniksi. Tarkkailet jatkuvasti kelloa ja juot vain puolilasia viiniä. Pitäähän sinun olla skarppina, jos pilteille sattuisi jotain.

c) Perut juhlat, eihän kipeitä lapsia voi hoitoon viedä! Kerkeättehän te juhliakin myöhemmin… vaikka sitten neljän vuoden päästä kesälomalla.

 

0

Flunssakautta odotellessa

Nyt kun kaikki puhuvat vanhempien ja erityisesti äitien jaksamisesta, on minua alkanut askarruttamaan eräs seikka, joka jostain syystä ei ole vielä tullut eteeni. Nimittäin sairastuminen. Minun sairastumiseni. Vaikka kuumeeseen, flunssaan tai vatsatautiin. Eikö se syö aika paljon vanhemman jaksamista, jos hän ei saa sairastaa sairauttaan rauhassa sängynpohjalla vaan hänen henkitoreissaankin pitää hoitaa pilttiä yrjöämpärin äärellä?

Aiemmassa elämässä olen sairastellut melko paljon. En mitään vakavaa, mutta sain helposti flunssan, lievän kuumeen tai vatsapöpön. Stressitilanteessa reagoin sekä vatsallani että päällä. Mahaa kivisti, päätä särki, en saanut nukutuksi. Kaksivuotisen äitiurani aikana en kuitenkaan ole sairastanut mitään. Siis päänsärkyä, vatsakipua, kurkun käheyttä ja nenänvuotoa lukuun ottamatta. Aivan kuin kehoni olisi saanut aimo annoksen vastustuskykyä vain siitä tiedosta, että lomaa ei ole tiedossa.

Kela myöntää isälle vanhempainpäivärahaa isälle äidin äitiyspäivärahan sijaan silloin, kun äiti on sairaana vähintään kymmenen päivää putkeen. Aika mukavasti ovat asian suunnitelleet. Ei varmaankaan kovin usein tarvitse maksaa.

Se, miten isän työnantaja suhtautuu isän poissaoloon, varmasti vaihtelee puulaakista toiseen. Saako palkatonta tai etäpäivän? Kuinka pitkäksi aikaa? Entä paljon työmatkoja tekevä tai yrittäjä?

Mielestäni on aika kohtuutonta, että kotonaan työtä tekevä äiti on tuomittu menettämään lounas-, kahvi- ja wc-taukojen ja mukavien työkavereiden lisäksi myös oikeuden kesä- ja sairaslomaan. Kun flunssakausi kolkuttelee ovella ja itsellä alkaa kurkussa tuntua, pelkää pahinta. Sitä, että ei saa sairastaa kerralla kunnolla tautia pois, vaan edessä on hidas kituminen parhaassa tapauksessa muutaman muun sairaan kanssa. Parhaassa tapauksessa siinä mielessä, että kipeän lapsen voi istuttaa sohvalle katsomaan piirrettyjä ja väsynyt vauva paranee parhaiten nukkumalla. Jos taas käteen ei jääkään ässää, sekä esikoinen että kuopus ovat pirteitä, täynnä tarmoa ja vaativat äidiltä jatkuvaa huomiota ja leikittämistä vähät välittämättä äidin oikeuksista inhimilliseen toipumiseen.Kelaa armottomampia ovat vain terveet pikkulapset.

 

0

Järkytys! Ei vauvalle saa antaa vettä!

Toinen äiti on toisen äidin pahin vihollinen. Niinhän sitä sanotaan, enkä ole varma onko lause aivan tuulesta temmattu. Mikä saa muuten niin fiksut naiset käyttäytymään toisiaan kohtaan epäystävällisesti ja arvostelevasti?

Ystäväni syötti kiireessä kaksivuotiaalle pojalleen liikennevaloissa hampurilaista. Ohikulkeva nainen (äiti) katsoi tarpeelliseksi ojentaa ystävätärtäni roskaruoan epäterveellisyydestä. Hampurilainen ei ehkä ole paras valinta kaksivuotiaalle, mutta voimmeko me käsi sydämellä aina sanoa tekevämme parhaan mahdollisen ratkaisun? Kun on kiire? Tai kun lasta kenkuttaa ja itseä väsyttää? Ystäväni mukaan kyseinen kerta ei todellakaan ollut ensimmäinen ja ainoa, kun hän on saanut osakseen kritiikkiä kasvatusvalinnoissa. Tuiki-tuntemattomilta ohikulkijoilta omien sukulaistensa ja kavereidensa lisäksi. Kuunnellessani häntä huomasin valitettavasti, että ehkä itsekin kuulun niihin, jotka katsovat toisenlaisia ratkaisuja nenänvartta pitkin.

Itse en ehkä lähtisi kommentoimaan vieraiden valintoja, vaikka mielessäni saatankin niitä kummastella. Eräissä juhlissa äiti otti yksivuotaan lapsensa mukaan parvekkeelle tupakalle, jottei tämä itkisi äidinikävää – asia jota en IKINÄ olisi tehnyt. Sukulaistyttöni mittaili jauhemuodossa olevaa äidinmaidonkorviketta lapselleen miten sattuu – ei se kuulemma ole niin justiinsa, asia johon AINA kiinnitän suurta huomiota.

Pari päivää sitten eräs toinen ystäväni kertoi, ettei hän käytä vauvansa kynsiin saksia laisinkaan, leikkaaminen kun hirvittää. Ensimmäinen mieleeni noussut ajatus oli – saako viilaa edes käyttää vauvalle. Sen sijaan, että olisin pohdiskellut asiaa mielenkiintoisena vaihtoehtona, päädyinkin arvostelemaan ystävääni kiivain sanankääntein.

Toisella kertaa eräs äiti kertoi sekoittavansa Cuplatonin veteen. Ohjeessahan käsketään sekoittamaan lääke nesteeseen. Hän siis antaa kuukauden vanhalle vauvalleen muutaman lusikallisen vettä ennen jokaista ruokailua. Tämän kuuleminen vasta saikin minut järkyttymään. Eihän pikkuvauvalle tarvitse tai oikeastaan saakaan antaa vettä. Niinhän neuvolassakin sanotaan! Viis siitä, että äidinmaito on varmaankin vähintään 90 prosenttisesti vettä tai että itse olen antanut mahalääkkeen vauvalleni ilman mitään nestettä, ystäväni oli ratkaissut asian eri tavalla kuin minä!

Tapauksen jälkeen tajusin käyttäytyneeni kuin idiootti. Miksei ystäväni tekemät valinnat olisi yhä hyviä kuin omani, tai jopa parempia? Saako äidinvaisto ja halu tehdä lapselle parhain päin meidät puolustamaan myös tuttujen ja tuntemattomien vauvojen ja lasten oikeuksia?

Normaalitilanteessa uskoisin käyttäytyväni ihan järkevästi ja olevani avarakatseinen toisenlaisille ratkaisuille, mutta kun tullaan vauva-asioihin, olen mielestäni paras asiantuntija reilun kolmen kuukauden kokemuksellani.

Jos asiaa kysyisi miehiltä, he varmasti veikkaisivat hormoneja tai kuukautisia. Siitä ei kuitenkaan voi olla ainakaan ainoastaan kysymys, koska äitini, jolla vaihdevuodet ovat jo alkaneet, on sadatellut sitä, että minä käytän lapsellani sopivan kokoisia vaatteita. Hänen äänensävystään voisi luulla, että olisin juuri kertonut hänelle vieväni vauvani ulos alasti kolmenkymmenen asteen pakkaseen. Kysymys taitaa kuitenkin olla siitä, että olen tehnyt valinnan, joka ei ole yhteneväinen hänen kasvunvara-teoriansa kanssa.

 

0

Voimaannuttavaa palvelua

Neuvolat ovat historian saatossa varmasti lunastaneet paikkansa. Rokotukset ovat tehneet tehtävänsä ja nuoret äidit ovat saaneet vinkkejä punoittavaan peppuun, raskauspahoinvointiin sekä uhmakohtausten taltuttamiseen. Tällä hetkellä media uhkuu huolta ennaltaehkäisevän neuvolatyön liian vähäisistä resursseista. Äärimmäisten tekojen pelossa neuvolassa on kai ohjattu tarjoamaan meille riskiryhmäläisille (kahden pienen lapsen vanhemmille) autuaaksi tekeviä lääkkeitä: sosiaalitoimistoa ja voimavaralomaketta.

Päivi Punkan pääkirjoitus Hesarissa on karua luettavaa. Espoolainen neuvolantäti on neuvonut uupunutta äitiä googlaamaan apua, sillä hänestä sen tarjoajaksi ei ollut. Itse varasin ajan keskenmenon jälkeen neuvolapsykologille, joka kirjasi tietoni ylös paperille, katsoi silmiin ja totesi, ”en aivan ymmärrä miksi olet tänne tullut, en minä sinua voi mitenkään auttaa”. Tätä käyntiä varten olin jonottanut yli kuukauden.

Jos psykologin tehtävä ei ole auttaa asiakasta löytämään omia voimavaroja tai neuvolantädin olemassa olevia palveluita, mihin heitä tarvitaan? Varmaan joku automattikin osaisi toistaa, ettei kyseinen ongelma kuulu hänen osaamisrepertuaariiinsa.

Mielestäni neuvolat ja heidän työnsä on hyvä ja tärkeä juttu. Vältytään vaarallisilta sairauksilta ja on mahdollisuus saada asiantuntijan maksutonta konsultaatiota. Tietty liukuhihnamaisuus tuntuu käyntejä kuitenkin vaivaavan. Mitat kyllä otetaan, mutta jos jotain vähänkään negatiivisen suuntaan viittaavaa ilmenee, ohjaavat he oitis sossun palveluiden pariin. Kai he pelkäävät päätyvänsä taas yhteen lehtiartikkeliin, jossa piehtaroidaan pienten lasten vanhempien pahoinvoinnissa. Järeän koneiston käynnistämisen sijaan antaisin arvoa arkijärjestä kumpuavalle ohjeistukselle, kannustukselle sekä aidolle toisen ihmisen kuulemiselle.

Eivätpä tunnu Hesarin mukaan itse neuvolantäditkään hyvin voivan. Työnantaja uhkailee potkuilla, jos avautuu työpaikan ongelmista suurelle yleisölle, perheitä on liikaa ja aikaa liian vähän. Jos apua haluaa kriisiperheelle tarjota, on se pois omasta ruokatunnista tai vessatauosta.

Ehkä siis avuksi voimavaralomake? Olenko onnellinen, 1-5. Olenko itkenyt normaalia enemmän, 1-5. Aionko tappaa itseni, 1-5. Kun on paha olla, silloin kaivataan ennen kaikkea lämmintä kuuntelijaa ja mahdollisesti konkreettista apua arjen pyörittämiseen. Ei silloin täytetä lomakkeita, jotka sitä paitsi vain vievät voimavaroja.

Muuttomme seurauksena muuttuu myös terveyskeskuksemme sekä neuvola. Tähän mennessä meillä on kai laskujeni mukaan ollut neljä omaa ja lukuisia tuuraavia neuvolantätejä. Hieman huolekkaana odotin ensitapaamista. Esikoisen ensikäynti neuvolassa päättyi hieman omituisesti. Nuori täti oli järkyttynyt ja täysin lamaantunut, kun vauva punnituksen yhteydessä pissasi alustalle. ”Mitäs nyt tehdään, mitäs nyt tehdään”, hän toisteli hätääntyneenä. ”No, jos vaikka otan tästä käsipaperin ja pyyhin pissan pois”, ehdotin.

Tätä seurasi vanhempi täti, joka oli itse hajamielisyys. Punnituksen ja mittauksen jälkeen hän kyseli minulta, että paljonkos se vauva painoi. Jouduin itse selvittelemään hänen väärin tai puutteellisesti kirjattuja tietojaan. Viimeinen tuttavuus oli sinällään ihan asiallinen, kirjafiksu nuori nainen. Hänestä kuitenkin hohki kilometrin päähän se, ettei hänellä ollut omia lapsia tai kokemusta kuin korkeintaan muutama vuosi. Jos totesin, että elämä kahden alle kaksi-vuotaan kanssa on välillä rankkaa, välillä väsyttää ja joskus jopa riitelemme mieheni kanssa, hän kaivoi sosiaalipalveluiden esitteet esiin. Hän välitti, mutta tuntui kuin hän olisi ollut vakuutusmyyjä myymässä minulle sossupalveluita ilman, että itse tajusin niitä tarvitsevani. Hän tarttui jokaiseen sanaani ja oli ilmeisesti päättänyt, ettei kukaan hänen asiakkaansa vahingoita lapsiaan. Kun hän kirjasi järjestelmään, ”olet siis peloissasi, että toisen lapsen synnyttyä sinulla ei enää ole niin paljoa omaa aikaa”, teki mieleni vastata, että en pelkää sitä. Tiedän että se on niin. Meillä ja kaikilla muilla. Niin se menee, ja niin sen kuuluu mennä.

Jos itse saisin päättää, valitsisin sellaisen neuvolantädin, joka olisi syntynyt Olympia-vuonna. Hänellä olisi ehkä jo omia lapsenlapsia, häntä eivät pissat ja vauvan itkut hetkauttaisi, hän katsoisi lasta eikä kasvukäyriä, kuuntelisi oikeasti tarjoamatta meille voimavarakaavaketta, hyppyyttäisi lasta pari kertaa polvellaan ja toteaisi, että me pärjäämme aivan hyvin.

0

Kalaruokaa ja shampoota

Kohta kaksi-vuotiaalle tyttärelleni joulupukki ei ole käsitteenä vielä aivan avautunut. Kun aikuiset kyselevät, mitä hän haluaa joululahjaksi, hän pohtii hetken ja vastaa sitten: ”Ruokaa. Kalaruokaa”. Hänen toiveensa varmasti täytyy ja lisäksi hän saa pukilta myös vaatteita ja leluja. Niin kun monet ovat jo huomanneet, Suomessa on valitettavasti myös paljon niitä perheitä, jotka toivovat pukilta oikeasti sitä jouluruokaa, koska edes siihen ei ole varaa.

Mieheni kertoi eräänä päivänä aamiaispöydässä lukeneensa Jouluapu-nimisestä Facebook-ryhmästä. Hän ei päässyt selostuksessaan kovinkaan pitkälle, ennen kuin kyyneleet nousivat silmiini. Liikutuin ja innostuin heti hankkeesta. Luin aluksi sivuilla olevia tarinoita järjestyksessä. Siitä ei tullut mitään. Itkin liikaa. En pääse yli siitä, että joku maassamme voi toivoa lapselleen joululahjaksi shampoota.

Sitten etsin lähinnä kotiamme olevan avun tarpeessa olevan perheen. Raskaana oleva nainen odottaa tyttövauvaa, isä elää sosiaalituella sairauden takia, 7-vuotias tyttö. Mietin, miltä itse tuntuisi odottaa vauvaa, kun omat resurssit olisivat niin rajalliset.

Sen jälkeen aloin pohtia käytäntöä. Kehtaisinko tarjota vauvalle käytettyjä vauvan vaatteitamme vai pitäisikö ostaa uusia? Ovatko taaperotavarat jo liian kuluneita, kulahtaneita tai poissa muodista? Haluaako perhe tietyn merkkistä tai väristä? Entä millaisia hygieniatarvikkeita? Mieluummin kerrankin arvokkaampaa vai mahdollisimman paljon? Entä mistä tuoksuista ja suklaasta he pitävä? Vieraille ihmisille hankintojen tekeminen ujostutti.

Osa perheistä oli määritellyt toiveensa tarkastikin. Juuri tietynlaisia legoja ja eräs perhe toivoi joulupöytäänsä juuri sitä kalaa, mieluiten graavia. Toki köyhälläkin pitää olla oikeus mieltymyksiin ja makutottumuksiin, mutta tämän tyyppisessä palvelussa on tietysti aina vaarana se, että ihmiset alkavat tilata joulustaan vielä puuttuvia mieleisiä osasia, vaikkei varsinaista puutetta olisikaan. Pieni kyynikko nosti päätään.

Kaupassa valitsin tuotteita: hammastahnaa ja – harjoja, suihkugeelejä, deodoranttia, shampoota ja hoitoainetta, vauvanpesuvaahtoa, rasiallinen konvehteja ja joulupukkisuklaita kuuseen. Kotoa mukaan vielä hyvin vähän käytetty toppahaalari pienokaiselle. Kai tästä ainakin jotain apua on, vaikkei ihan nappiin menisikään? Myyvät vaikka eteenpäin, jos ei ole mieleen.

Sovimme perheen kanssa, että veisin tavarat heille kotiin, jottei rahaa kuluisi postikuluihin. Bussissa matkalla minua jännitti. Mitä tuntuisi perheen tapaaminen? Entä jos he eivät pitäisikään ostoksistani tai suoranaisesti kieltäytyisivät ottamasta niitä vastaan? Omissa mietteissäni ihailin muutamien muiden palvelun kautta vastanneiden jämptejä vastauksia: Ostan Prisman lahjakortin, ostatte sitten itse mitä haluatte.

Perillä vastaanotto oli lämmin. Isä oli mukava, ja tilanne täysin luonteva. Aivan kun olisin ollut toimittamassa heille Huuto.net-pakettia. Emme tehneet numeroa pussukastani, juttelimme mukavia lapsista. Isä huomasi rattaiden koriin unohtuneen korvikepurkin ja tarjoutui puolestaan antamaan meille omiaan, heidän vauvalleen kun ne eivät kuulemma maistuneet. Aivan turhaan olin jännittänyt ja nyt sain vielä itsekin tarpeellista takaisin.

Mietin, miksi minun pitää analysoida auttamista niin paljon. Miksei voi vaan auttaa ja siinä se. Jos joku nyt onkin päässyt palveluun vilpillisen tarinan avulla, on kai kuitenkin parempi, että ne ihmiset, jotka oikeasti toivovat lapsilleen lahjaksi kenkiä ja shampoota saavat apua ilman sen kummempaa harkintaa.

0

Elämältä pohja

Uutisotsikoissa on lähiaikoina kiinnitetty paljon huomiota suomalaisten köyhyyteen ja eritoten yksinhuoltajien vaikeaan asemaan. Itse kuulun onnekseni perheeseen, jossa on kaksi aikuista, ja joista ainakin toinen tienaa kohtuullisesti. Mietinkin, miten olisi käynyt yksinhuoltajan, jos hänelle olisi käynyt niin kuin meille kävi tänään.

Kannatan kierrätystä. Se on ekologista, ekonomista sekä fiksua. Olemme ostaneet kaikki neljät rattaamme käytettyinä. Niin myös vielä puoli tuntia sitten käytössä olleet sisarusrattaat. Hissistä ulos tullessamme huomasin kuitenkin toisen pyörän olevan jotenkin hassussa asennossa. Lähempi tarkastelu paljasti asian juuri niin pahaksi kuin kuvitella saattaa. Rattaiden runko oli murtunut ja enää noin sentistä kiinni muussa rattaassa. Joten miten sain keploteltua vaunut bussiin ja vielä bussista kotipihalle kahden lapsen ja ostosten kanssa. Rapun edessä runko petti lopullisesti. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Muuta kuin soittaa miehelle, että käypä ostamassa uudet rattaat. Nyt heti.

Kun on kaksi alle kaksivuotiasta, ei voi jäädä odottelemaan tulisivatko rattaat tarjoukseen Hulluille päiville, tai olisiko joku myymässä niitä Huuto.netissä. Ilman sisarrattaita emme voi liikkua lähes mihinkään. Lähikauppaan kahta vuotta lähestyvä jaksaa juuri ja juuri kävellä, mutta minnekään muualle emme voisi lähteä.

Rattaiden rungon pettäminen on mielestäni paha juttu. Niin ei pitäisi käydä. Ei edes käytetylle, jotka ovat muutaman vuoden vanhat. Ei vaikka edellinen matkustaja olisi ollut pullukkaampaa sorttia. Onneksi sattumuksesta ei seurannut muuta kuin sydämen tykytystä ja käsilihasten lisätreeniä minulle. Pahemminkin olisi voinut käydä, jos runko olisi murtunut kerta laakista, ja jompikumpi lapista tippunut tai jäänyt puristuksiin. Meille ei siis käynyt kuinkaan, mutta miten olisi käynyt sen yksinhuoltajan?

Jos pyykinpesukone hajoaa, voi väliaikaisesti varmaankin lainata kaverin konetta tai parhaassa tapauksessa varata ajan talonyhtiön pyykkituvasta. Jos astianpesukone prakaa, tiskiaine ja harja auttavat. TV:tä ei ole pakko katsoa ihan koko ajan ja tietokoneitakin löytyy useimmilta työpaikoilta ja kirjastoista. Mutta, jos kahden lapsen kuljetus tulee hoitaa hartiavoimin, siinä on sanalla sanoen haastetta.

Toki uutuuttaan kiiltävien kärryjen hankintahinta kirpaisi, mutta se ei kaada talouttamme. Selviydymme kyllä. Meidän ei tarvitse miettiä, että onko ensi kuussa varaa ruokaan, bussilippuun tai muuhun välttämättömyyteen. Kuinka hiuskarvan varassa elämä voisikaan olla.

0

Iso pipi tuli!

Kuopuksen saamisen jälkeen olen pohtinut, mitä kohta kaksi-vuotiaalle esikoiselle voi kertoa satuttamisesta tai kuolemasta. Siis, että jos pikkusiskon päälle pomppaa tai jos hänen koppansa kaataa sängyltä lattialle, hän voi kuolla. Tai ainakin voi tulla iso pipi.

Meillä on kirjastosta lainassa Pikku-Mirjan eläinlauluja. Siinä eräässä laulussa kerrotaan Otto-pojasta, jolla oli kolme kania. Ensimmäinen sai nuhan ja tukehtui siihen. Toisen söi koira ja toinen ui pakoon ja jäi sille tielle. Sen jälkeen Otolla ei ole enää ole ollut kaneja. Kyseessä on siis hilpeä rallatus. En tiedä miltä vuodelta kyseinen kipale on, mutta jotenkin tuntuu, ettei nykyään kirjoitettaisi enää noin.

Ennen maatalojen lapsille oli kai enemmän selvää, ettei se rakas Putte-possu selvinnyt vuoden vaihteeseen. Ja ehkä katovuodet olivat karsineet myös sisarparvea. Miten on nykylasten laita? Käsittävätkö he kuolemaa, jos omat isovanhemmat yhä leikittävät ja hyppyyttävät joka sunnuntai? Toki esikoiseni on saanut osumaa, lähinnä itse kaatumalla tai lyömällä itsensä. Hiekkalaatikolla muutama kaveri on saattanut vähän tönäistä, mutta varsinaista käsitystä ihmisen haavoittuvaisuudesta hänellä tuskin vielä on. Tiedän hänen olevan mustasukkainen, mutta jotenkin haluaisin saada hänet ymmärtämään, että vauva on niin pieni ja avuton, ettei sille voi tehdä mitä haluaa. Tuskin hän pahuuttaan käy välillä mätkäisemässä tai halimassa turhan tiukalla otteella.

Olen itse saanut tukkapöllyä, tai tukkapöllöä, kuten meillä sanottiin. Huonosta käytöksestä seurasi fyysinen kuritus, tosin hyvin lievä sellainen, joten jo suhteellisen pienenä tiesin, mitä satuttaminen tarkoittaa. Nykyään lapsen fyysinen kurittaminen on kiellettyä laissa. Jos lapsi ei ole koskaan kunnolla satuttanut itseään, voiko hän siis ymmärtää tuottavansa toiselle tuskaa? Ja onko edes moralisesti oikein kuormittaa kaksivuotiasta sillä ajatuksella, että hän voisi tehdä jotain, joka saisi pikkusiskon lakkaamaan olemasta?

0

Tuttu ja turvallinen – tylsä ja tyhmä?

Olen miettinyt, että mikä siinä on, että ihminen on niin kiintynyt tuttuun, vaikkei olisikaan siihen tyytyväinen. Tiedättehän, olet kuukausia, ehkä vuosia odottanut muutosta, ja sitten kun se ihana hetki viimein koittaa, että asiat muuttuvat parempaan, pullikoitkin ainakin mielessäsi vastaan ja harkitset jopa asian perumista?

Asun tänään viimeistä päivää kaupunginosassa, jossa olen viettänyt viimeiset kaksi ja puoli vuotta. En ole missään vaiheessa pitänyt alueesta. Se oli rakennustyömaa päivänä jolloin sinne muutimme ja se on sitä vielä pitkään, varmaankin ainakin kaksikymmentä vuotta. Alue on uusi, vanhan sataman päälle rakennettu. Puut ovat korkeintaan metrin korkuisia. Puistoja ei vielä ole, palvelut ovat minimissään. Noin kuukausi sitten ostimme elämämme ensimmäisen oman asunnon. Uusi kotimme sijaitsee metsäisellä asuinalueella, jossa lasten leikkipuisto on parin askeleen, ei parin metropysäkin päässä. Itse asunnossa on paljon järkevämpi pohja ja olemme saaneet valita kaikki seinämateriaalit itse. Silti, kun tänään olin tyttäreni kanssa keinumassa vanhalla kotipihallamme viimeistä kertaa, minua kirpaisi.

Kohta tutut asiat eivät olekaan enää vanhalla paikalla. Pyyhekoukku riippuu eri kohdassa uudella seinällä. Ruokakauppaan mennään eri reittiä. Lapseni kutsuu kavereikseen eri ihmisiä.

Olen ollut itkuista kaksi päivää. Pillahtanut telkkarisarjalle. Mikä minua vaivaa? Olen niin kauan haaveillut siitä, että pääsisin raksalta metsään. Ja ihka omaan kotiin. Pelkäänkö että en rakastukkaan uuteen asuntoomme? Että en viihdykään metsässäni? Ehkä, tai ehkä en sentään. Ehkä olen vain haikea. Muistelen mennyttä ja aika on kullannut muistot. Vaikka raksa-aluetta ei tule ikävä, siihen kuitenkin liittyy paljon meidän perheelle tärkeitä muistoja. Kahteen ja puoleen vuoteen mahtuu kaksi raskautta, kaksi lasta. Toinen meinasi syntyä kotitalomme ulko-ovelle, kun poliisi ei alueella pidettyjen festareiden takia päästänyt taksiamme koko kaupunginosaan. Toinen otti ensi askeleensa lumisessa pihassa ja pyllähti maahan. Harjoitteli hiekkakakkujen tekoa rukkaset kädessä. Kummatkin on tuotu synnytyssairaalasta tänne, kotiin.

Olen törmännyt ilmiöön aiemminkin. Kun olen varannut ajan kampaajalle, kaksi päivää ennen h-hetkeä rakastun lähtemättömästi nykyiseen malliin ja mietin, että pitäisikö aika kuitenkin peruuttaa. Ehkä en haluakkaan mitään muutosta? Kun 2-kymppisenä suhde silloiseen poikaystävään ajoi karille, tuudittauduin kotisohvan lämpöön ja katsoin videolta lempiohjelmaani. Osasin 70’s Show:n Donnan ja Ericin vuorosanat ulkoa. Se oli turvallista ja loi lohtua. Suhde, jonka olin odottanut jatkuvan, olikin tehnyt täyskäännöksen tuntemattomaan, mutta ohjelma pyöri tuttuja latuja.

Psykologit ja perhetyöntekijät törmäävät tuon tuosta ihmisiin, jotka eivät uskalla jättää väkivaltaista parisuhdetta taakseen, koska pelkäävät, että eivät saa koskaan toimivaa suhdetta. Vanha, vaikkakin toimimaton ja jopa vaarallinen suhde on tuttu. Lyöntiä ainakin tietää odottaa. Ei sitä ehkä osaisikaan elää suhteessa, jota pelko ei rytmitä.

Lapset ovat mestareita kyllästymättä olemisessa. Kuinka moni vanhempi on huokaissut, että taasko meidän täytyy katsoa se sama Barbababa-jakso ja kuunnella sama Piippolan vaari, eihän se ole tänään lautasella ollutkaan kuin kaksikymmentä kertaa? Aina vain sitä samaa. Vai onko kertaus sittenkin jonkun äiti?

Pienen lapsen elämään ei suositella liikaa muutoksia kerralla. Esikoisemme puoleen vuoteen mahtuu pikkusisaren saanti, muutto täysin vieraalle asuinalueelle ja mahdollisesti päiväkerhon aloittaminen. Onko se liikaa? Mikä on liikaa muutoksia aikuisille?

0

Räkänokkapotretteja

Matkustin muutama päivä sitten bussissa, jossa oli myös toiset rattaat. Rattaita työnteli nuori pariskunta. Rattaat olivat ihastuttavat. Pyörät kuin viktoriaaniselta ajalta, nahkaverhoilu valkoinen ja kuomuverho läpikuultava ja hennosti ilmanvireessä lainehtiva. Työntöaisa ja runko runollisen kaareva, matkustaja tyynesti nukkuva ja valkoiseen puettu.

Itse työntelin omiani mustissa leveäpyöräisissäni ja ihmettelin missä olivat naapurini kuratahrat, täyteen sullotut kauppakassit ja nuhjaantuneet ja viikoksi rattaisiin unohtuneet eväät. Valkoiset vaunut olivat toki ihanat, juuri sellaiset, joita olisi mukava käyttää jossain kuvauksissa, mutta muuten uskoisin niiden sopivan lähinnä lämmitetylle kävelykadulle keski-Eurooppaan. Koko perhekin näytti olevan kuin suoraan katalogista. Omista lapsistani toinen, korvatulehduspotilas oli nukahtanut pää retkottaen yläpenkille räkä poskelle kuivuneena. Nuorimmainen nukkui alakerrassa makuupussissa, johon hän oli juuri ennen lähtöä oksentanut ja jonka olin hätäisesti pyyhkinyt puhdistusliinalla.

Muutama viikko sitten törmäsin sosiaalisessa mediassa ystäväni linkkaukseen vauvakuvauksesta. Kuuden sadan euron hintaan erityisesti vauvoihin erikoistunut valokuvaaja pukee pilttisi söpöistä söpöimpiin nuttuihin ja röyhelöpäähineisiin istuttaen tämän pieneen koriin nukkuvana ja nappaa suloisen otoksen.

Olen aina fanittanut Anne Geddesin kuvia. Tiedättehän niitä postikortteja, jossa vauva on nukahtanut herneenpalon päälle pieni hernehattu päässä? Silti vauvakuvaus arveluttaa.

Hinta nyt ainakin on suolainen, mutta jotenkin myös ajatus sen takana. ”Vauvan stailaaminen”, niin kun jutun otsikko kuvaavasti tuo julki. Toki itsekin innostun hyvin onnistuneesta kuvasta ja onnekseni lähipiiriini kuuluukin laitteet ja hyvän silmän omaava kuvaaja, joka on ottanut ihania valokuvia myös minun lapsistani. Silti ajatus siitä, että vauva puetaan ja puunataan, tuntuu hieman vieraalle. Ainakin siinä tapauksessa, jos kyseinen kuva on ainoa, joka lapsesta otetaan. Mielestäni heistä pitää ottaa kuvia myös vesirokossa, itkuraivareissa ja silloin kun isoveli on motannut silmän mustaksi. Lapset tulisi muistaa oikeina, aitoina, pieninä ja valloittavina ihmisinä, ei vain pyntättyinä satuolentoina.

Ei sillä, ettemmekö joskus toivoisi heidän sellaisia olevan!

0

Se pieni ero

Päivän polttavana aiheena kaikkien huulilla on tänään nainen, joka tappoi kolme lastansa ajamalla auton bussin kylkeen. Ollaan huolissaan sosiaalipalveluista ja pienten lasten äitien jaksamisesta. Osasyyksi turmaan ehdotetaan kahden pienimmän lapsen pientä ikäeroa. Onko meille kaikille nopeasti lapsia syytäneille siis käymässä huonosti?

Meillä on kaksi lasta. Heidän syntymällään on eroa vuosi ja seitsemän kuukautta. Jos minä olisin saanut päättää ja jos luonto olisi toiminut toisin, ikäeroa olisi ollut vieläkin vähemmän. Vaikka neuvolantäti asiaa kauhisteli. Nytkö jo? Eikö ehkäisyä aloiteta synnytyksen jälkeen ollenkaan? Annatte vauvan tulla jos on tullakseen? Todellisuudessa emme antaneet lapsen tulla kun se olisi itse ollut halukas. Minä olin halukas siihen, että se tulisi pian. Hyvin pian. Kuukautiseni alkoivat noin kolme kuukautta synnytyksen jälkeen ja muistaakseni annoin lapselle peräti kaksi kuukautta aikaa tulla kun on tullakseen. Sen jälkeen aloimme käyttää ovulaatiotestejä. Spontaanin seksin aika kun oli kauas taakse jäänyttä elämää.

Olen ollut kolme kertaa raskaana. Ensimmäinen päätyi keskenmenoon. Kun ensimmäisen kerran tulin raskaaksi olin 28-vuotias ja halunnut lasta lähes vuosikymmenen. En halunnut odottaa esikoisen kouluun menoa tai sitä, että aikuisenakaan lapseni eivät olisi läheisiä suuren ikäeron vuoksi. Niin kävi minulle ja 8 vuotta nuoremmalle pikkuveljelleni. Halusin lapset mahdollisimman pian, kun mies siihen oli viimein suostunut. Halusin myös tarjota lapselleni läheisen ihmissuhteen, joka on luultavasti pisin hänen elämässään. Kauniin ajatuksen lisäksi halusin lapset pienellä ikäerolla siitä syystä, että pikkulapsi-vaiheen jälkeen voisin taas keskittyä täysillä työntekoon. Kun kerran vauvavaiheesta on päässyt, ei siihen ehkä haluaisi palata enää viiden vuoden kuluttua, itse viisi vuotta väsyneempänä ja viisi vuotta lähempänä eläkeikää. Kerralla alta pois siis!

Tiesin toki, että kahden alle kaksi-vuotiaan kanssa tulisi olemaan rankkaa. Se ei ole yllättänyt minua, sillä opin jo esikoisen kanssa mitä vauvaperhe-arki on. Omaa aikaa tuskin koskaan, sumuisat muistikuvat ystävän kanssa sovitusta ja sittemmin unohdetusta tapaamisesta sekä jatkuva syyllisyys ties mistä muka-laiminlyönnistä. Mutta myös suurta riemua siitä, kun itsetehty parsakaalibataattisose maistuu, hampaan puhkeamisitkut on viimein voitettu ja pienokainen viimein on nukahtanut syliin ihanalta vauvan tuoksulta tuoksuen. Nyt myös tiedän, että se vauva-aika menee ohi todella nopeasti. Ihan oikeasti. Vaikkei se silloin yöllä siltä tunnu.

Esikoisen kanssa saatoin itkeä pirteä vauva vierelläni sängyssä, että mun on pakko saada nukkua päikkärit kun mieheni tuli töistä kotiin. Välillä saatoin työntää rattaita syysmyrskyssä paniikkikohtauksessa. Olisin vain halunnut hetken rauhaa. Viisi minuuttia niin, ettei kukaan tarvitse minua. Toisinaan taas laskin hysteerisesti itkevän vauvan sänkyynsä ja menin vessaan huutamaan vittua niin kovaa kuin jaksoin. Nykyään olen taas alkanut tupakoimaan vuosikymmenen tauon jälkeen. Yhden tupakan illassa, mutta en joka ilta. Se on minun viisi minuuttiani.

En kadu päätöstämme. Olen tietysti väsynyt ja välillä vain odotan sitä, että lapset nukahtaisivat, mutta tiedän meidän valinneen meille oikein. Tämä ratkaisun sopii meidän perheelle. Ehkä tilanne olisi toinen, ellei meillä olisi lähellä asuvia eläkkeellä olevia lasten hoito halukkaita isovanhempia ja paljon samassa tilanteessa olevia ystäviä.

Toki vieläkin on päiviä, jolloin en jaksa. Silloin itken tai kiukuttelen. Pyydän, että mies ottaa välillä vauvan tai taaperon tai minut syliinsä. Meillä kaikilla on hetkemme. Kuilu ajatuksen ja konkreettisen teon, kuten bussiin törmäämisen välillä on kuitenkin suuri, eikä kaikkea voi selittää pienellä ikäerolla.

0

Tervetuloa äitikuplaan ja sumupilveen!

Tervetuloa blogiini. Kahden ihanan pienen peikkotytön ja ryövärin tyttären äiti lähettelee ajatuksiaan bittiavaruuteen äitiydestä, lapsista ja kurarukkasista luultavasti säännöllisen epäsäännöllisesti, eli silloin kun a) jaksaa b) kerkeää c) lapset nukkuvat d) on saanut muodostettua mieleensä jonkun järkeä jäljittelevän ajatuksen e) mies ei juuri sinä hetkenä kaipaa pusuja ja haleja.